Hevoskasvatus Itä-Preussissa
Hevoskasvatus - suunnitelmallista yhteistyötä
Itäpreussilaiselle hevoskasvatukselle oli leimallista, että pientilalliset omistivat suurimman osan siitostammoista. He myivät varsat puolivuotiaina suuremmille tiloille, jotka sitten huolehtivat "jatkojalostuksesta" ts. varsojen koulutuksesta ja myöhemmin myynnistä. Valtion omien koulutuskeskusten lisäksi tähän tarkoitukseen oli myös useita yksityisiä ratsastuskouluja. Tällainen pienten ja suurten tilojen välinen työnjako oli suureksi siunaukseksi alueen hevoskasvatukselle, se antoi pientilallisille mahdollisuuden tuottaa varsoja, varmisti nopean liikevaihdon - mikä tunnetusti on varsin hidasta hevoskasvatuksessa -, vapautti heidät kasvatuksen riskeistä sekä toisaalta mahdollisti varsoille isoilla tiloilla suotuisat kasvuolosuhteet, jollaisia pienet maatilat eivät olisi voineet tarjota.
Kasvatukseen erikoistuneet suuret maatilat ostivat vuosittain 10 - 20 varsaa, jopa enemmän, jotka myytiin myöhemmin, 3-vuotiaina, lähes poikkeuksetta armeijalle remonttihevosiksi. Tietoisena ensimmäisten elinvuosien kasvuolosuhteiden ensiarvoisuudesta varsoille armeija vaati, ett kasvattajien tuli ostaa varsat mieluiten heti vierotuksesta. Vaatimus perustui siihen, ett suurissa kasvattamoissa varsat saivat kasvaa heti alusta alkaen ryhmissä olosuhteissa, joissa niillä oli mahdollisuus olla paljon ulkona. Pitkä laidunkautta pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, ja varsan piti päästä ulkoilemaan riittävän usein myös talvisaikaan. Tammanomistajien ja kasvattajien välinen liikesuhde jatkui usein vuosikymmeniä, kauppa saatettiin tehdä ennen kuin varsa oli edes syntynyt. Suurimmat varsakasvattamot, kuten esim. Braunsbergin valtionsiittola, sijaitsivat maakunnan länsiosassa.
Varsojen ja yleensäkin hevosten kavioiden hoitoon annettiin opetusta kolmessa seppäkoulussa, joiden oppilaat antoivat loppututkinnossaan näytteen siitä ett hallitsivat ammatin. Jalostusyhdistyksen palkkaama kengitysseppämestari valvoi, ett varsojen kaviot tulivat oikein hoidetuiksi. Hän huolehti myös kavioista, jotka vaativat erityiskäsittely, esim. väärien jalka-asentojen korjaamista.
Varsat syntyivät yleensä maalis- ja huhtikuussa; pyrkimyksen oli saada aikaisia varsoja, tammi- ja helmikuun varsat olivat erityisen toivottuja, koska ne pystyivät hyödyntämään laidunkauden emiensä kanssa heti alusta lähtien; myös kasvattajat halusivat mieluummin aikaisia kuin myöhäisiä varsoja, jotka usein vaativat suurempaa huolenpitoa, olivat vaikeampia vierotettavia ja alttiimpia sairauksille. Ensimmäisenä elinvuonna varsan ruokintaan kiinnitettiin erityistä huomiota, tuolloin tapahtuneet virheet ovat kauaskantoisimmat eikä niitä voi korjata intensiivisemmällä ruokinnalla en myöhemmin. Kasvun katsottiin suurimmaksi osaksi päättyneen kolmannen elinvuoden täyttyessä, jonka jälkeen voitiin aloittaa koulutus.
Oriiden kasvatus asetti tallien olosuhteille omat vaatimuksensa ja oli siten keskittynyt vain harvojen käsiin. Erityisen toivottavaa oli, ett orivarsat saisivat kasvaa laumoissa: yhdessä painiminen on niille parasta mahdollista, lihaksia ja jänteitä vahvistavaa liikuntaa. Ryhmässä eläminen on hyväksi myös orivarsojen luonteelle.
Jalostukseen kaavaillut tammavarsat kasvoivat samanlaisissa olosuhteissa, kuin remonttivarsatkin, usein niille kuitenkin annettiin lisärehua.
Kasvatukseen erikoistuneet suuret maatilat ostivat vuosittain 10 - 20 varsaa, jopa enemmän, jotka myytiin myöhemmin, 3-vuotiaina, lähes poikkeuksetta armeijalle remonttihevosiksi. Tietoisena ensimmäisten elinvuosien kasvuolosuhteiden ensiarvoisuudesta varsoille armeija vaati, ett kasvattajien tuli ostaa varsat mieluiten heti vierotuksesta. Vaatimus perustui siihen, ett suurissa kasvattamoissa varsat saivat kasvaa heti alusta alkaen ryhmissä olosuhteissa, joissa niillä oli mahdollisuus olla paljon ulkona. Pitkä laidunkautta pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, ja varsan piti päästä ulkoilemaan riittävän usein myös talvisaikaan. Tammanomistajien ja kasvattajien välinen liikesuhde jatkui usein vuosikymmeniä, kauppa saatettiin tehdä ennen kuin varsa oli edes syntynyt. Suurimmat varsakasvattamot, kuten esim. Braunsbergin valtionsiittola, sijaitsivat maakunnan länsiosassa.
Varsojen ja yleensäkin hevosten kavioiden hoitoon annettiin opetusta kolmessa seppäkoulussa, joiden oppilaat antoivat loppututkinnossaan näytteen siitä ett hallitsivat ammatin. Jalostusyhdistyksen palkkaama kengitysseppämestari valvoi, ett varsojen kaviot tulivat oikein hoidetuiksi. Hän huolehti myös kavioista, jotka vaativat erityiskäsittely, esim. väärien jalka-asentojen korjaamista.
Varsat syntyivät yleensä maalis- ja huhtikuussa; pyrkimyksen oli saada aikaisia varsoja, tammi- ja helmikuun varsat olivat erityisen toivottuja, koska ne pystyivät hyödyntämään laidunkauden emiensä kanssa heti alusta lähtien; myös kasvattajat halusivat mieluummin aikaisia kuin myöhäisiä varsoja, jotka usein vaativat suurempaa huolenpitoa, olivat vaikeampia vierotettavia ja alttiimpia sairauksille. Ensimmäisenä elinvuonna varsan ruokintaan kiinnitettiin erityistä huomiota, tuolloin tapahtuneet virheet ovat kauaskantoisimmat eikä niitä voi korjata intensiivisemmällä ruokinnalla en myöhemmin. Kasvun katsottiin suurimmaksi osaksi päättyneen kolmannen elinvuoden täyttyessä, jonka jälkeen voitiin aloittaa koulutus.
Oriiden kasvatus asetti tallien olosuhteille omat vaatimuksensa ja oli siten keskittynyt vain harvojen käsiin. Erityisen toivottavaa oli, ett orivarsat saisivat kasvaa laumoissa: yhdessä painiminen on niille parasta mahdollista, lihaksia ja jänteitä vahvistavaa liikuntaa. Ryhmässä eläminen on hyväksi myös orivarsojen luonteelle.
Jalostukseen kaavaillut tammavarsat kasvoivat samanlaisissa olosuhteissa, kuin remonttivarsatkin, usein niille kuitenkin annettiin lisärehua.
Organisaatio ja menetelmät jalostuksen edistämiseksi
Nopeasti runsastuneen ja laadukkaamman materiaalin ansiosta hevosjalostus kehittyi ripeästi ensimmäiseen maailmansotaan asti; vuosina 1914/-15 se koki äkillisen ja kohtalokkaan takaiskun venäläisten tunkeuduttua Itä-Preussiin: 50 % rekisteröidyistä tammoista katosi, samoin suuri määrä jalostusasiakirjoja. Kantakirja trakehnereille oli perustettu jo v. 1888. Sodanjälkeisen sekavan tilanteen selkiyttämiseksi katsottiin tarpeelliseksi perustaa, v. 1922, trakehner-lähtöisten lämminveristen kantakirja, joka mahdollisti jalostustyön asteittaisen uudelleenkäynnistämisen. Kaikkia puhtaita jalostustammoja varten avattiin v. 1916 esikantakirja I ja v. 1923 esikantakirja II. Varsat polttomerkattiin hirvensarvikruunulla ennen vieroitusta. Merkkauksessa alettiin soveltaa kahdenlaista merkintätapaa: kaksihankaisella kruunulla merkittiin varsat, joiden kantakirjaan hyväksytyn isän emä oli rekisteröity sekä pääkantakirjaan ett esikantakirja I:een. Yksihankaisella merkittiin varsat, joiden isän emä oli rekisteröity esikantakirja II:een. Pääkantakirjaan rekisteröidyille tammoille poltettiin kaulaan vasemmalle puolelle pieni kaksoiskruunu, esikantakirja I:een rekisteröidyille poltettiin samaan paikkaan yksisarvinen kruunu, esikantakirja II:een rekisteröidyt tammat taas saivat yhden sarven kaulaansa oikealle puolelle. Hyväksymiseen vaikuttivat polveutuminen, rakenne ja liikkeet. Kantakirjaustilaisuuksia järjestettiin vuosittain n. 300, yleensä valtion oriasemilla; esim. v. 1937 kantakirjaan hyväksyttiin lähes 3000 tammaa. Uusista rekisteröidyistä tammoista julkaistiin joka vuosi lista, jossa ilmoitettiin tamman mitat (sk, ympärys, etusääri) sekä sen rakennearvostelusta ja liikkeistä saamat pisteet. Vuonna 1937 kantakirjassa oli lähes 18 000 elävää tammaa. Viimeisin ennen toista maailmansotaa julkaistu orikantakirja on perisin vuodelta 1936. Edellytys orikantakirjaan pääsylle oli, ett oriin polveutuminen voitiin todistaa kantakirjasta vähintään neljän sukupolven osalta, lisänä orilautakunnan edessä tehty tyyppiarvostelu pisteytyksineen. Itäpreussilaisten jalostusoriitten hyväksymisohjesäännöstä on peräisin vuodelta 1936.
Ori Matador
Ne ohjasivat koko maakunnan hevoskasvatusta. Jokainen astuva ori täytyi pisteyttää ja sen tuli saada astutuslupa. Tämä koski myös oriita, joilla oli tarkoitus astuttaa vain oriinomistajan omat tammat. Pisteytystä varten oriit oli viety maakunnan pääkaupunkiin Königsbergiin, mikä tarjosi yksityisille tammanomistajille mainion tilaisuuden katsastaa tarjolla oleva orimateriaali. Tilaisuus järjestettiin aina tammikuussa.
Orivarsat, joiden ei katsottu olevan jalostusoriainesta samoin kuin jalostuksesta pois jätetyt tammavarsat siirrettiin erityisille metsästystalleille, joista ne vuoden koulutuksen jälkeen myytiin kevään tai syksyn huutokaupoissa.
Ori Matador
Ne ohjasivat koko maakunnan hevoskasvatusta. Jokainen astuva ori täytyi pisteyttää ja sen tuli saada astutuslupa. Tämä koski myös oriita, joilla oli tarkoitus astuttaa vain oriinomistajan omat tammat. Pisteytystä varten oriit oli viety maakunnan pääkaupunkiin Königsbergiin, mikä tarjosi yksityisille tammanomistajille mainion tilaisuuden katsastaa tarjolla oleva orimateriaali. Tilaisuus järjestettiin aina tammikuussa.
Orivarsat, joiden ei katsottu olevan jalostusoriainesta samoin kuin jalostuksesta pois jätetyt tammavarsat siirrettiin erityisille metsästystalleille, joista ne vuoden koulutuksen jälkeen myytiin kevään tai syksyn huutokaupoissa.
Ensiarvoisen tärkeänä pidettiin sitä, että parhaat tammat saataisiin jalostukseen eikä niitä myytäisi pois maakunnasta tai käytettäisi muuhun kuin jalostustarkoituksiin. Parhaan mahdollisen tammamateriaalin varmistamiseksi alettiin hyville siitostammoille sekä lupaaville yksi- ja kaksivuotiaille tammavarsoille maksaa palkkioita. Myöhemmin palkkiojärjestelmä laajennettiin koskemaan myös vielä emän alla olevia tammavarsoja. Palkkio velvoitti omistajaa pitämään varsan itsellään kuusivuotiaaksi asti, esittämään sen joka vuosi - jos jalostusyhdistys niin pyysi - näyttelyssä, jotta se voitiin kantakirjata ja astuttaa hyväksytyllä oriilla. Palkkiot myönnettiin varsanäyttelyissä, joita pidettiin vuosittain yli 30 paikkakunnalla. Parhaan mahdollisen tammamateriaalin keräämiseksi järjestettiin varsanäyttelyiden lisäksi vuosittain vielä yksi tai kaksi tammanäyttelyä, joissa otettiin jalostukseen ja myönnettiin palkkioita hyville 5-vuotiaille tammoille, jotka jostain syystä eivät vielä olleet mukana varsapalkkiojärjestelmässä. Varat tähän tarkoitukseen tulivat Saksan keskusjärjestöltä Berliinistä. Tällaiset valtakunnallisen palkkion saaneet tammat saivat nimikkeen Staatsprämienstuten, joka nkyi myös varsan rekisterikirjassa emän nimen yhteydessä. Itä-Preussissa nähtiin, että hevosjalostus oli kestävällä pohjalla vain, jos paras mahdollinen jalostusmateriaali oli koko ajan käytettävissä. Kuvatunlaisella palkkiojärjestelmällä se voitiin taata taloudellisesti vaikeinakin aikoina.
Trakehnenin siittola tiennäyttäjänä
Historiallisista syistä hevosjalostus oli Itä-Preussissa keskittynyt valtionsiittoloihin, yksityisellä puolella toiminta oli paljon vähäisempää. Trakehnenin valtionsiittolalla oli Itä-Preussissa johtava rooli jalostusoriiden tuottamisessa. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin siittola tuotti vuosittain n. 40 jalostusoritta, joita siirrettiin astumaan muihin valtionsiittoloihin. Vuonna 1937 Trakehnenissa oli 350 siitostammaa ja 16 pääjalostusoritta, mm. v. 1917 syntynyt Cancara (Master Magbie xx - Nana Sahib x - Elwin), v. 1926 syntynyt Hyperion (Dampfross - Haselhorst - Holländer xx), v. 1927 syntynyt legendaarinen Pythagoras (Dampfross - Tempelhüter - Red Prince II xx), v. 1930 syntynyt Polarstern (Astor - Waldjunker - Polarsturm), v. 1919 syntynyt Paradox xx (Christian de Wet xx - Red Prince II xx - Cherry Ripe xx) ja v. 1924 syntynyt Fetysz ox (Bakszysz ox - Siglavy Bagdady ox - Handzar ox), jos mainitsee vain maineikkaimmat, tämän päivän trakehnereidenkin suvuissa säännöllisesti esiintyvät nimet.
Trakehnenin siittola sijoitteli tammat värin mukaan: punaruunikot olivat pääsiittolassa, mustat, rautiaat ja sekaväriset sivutiloilla omissa talleissaan.
Itä-Preussissa astutuskausi alkoi helmikuun ensimmäisenä ja päättyi heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Järjestelmään kuului, että astutuskauden päätyttyä suuri osa valtion omistamista jalostusoriista siirrettiin valtion oriasemille, joissa ne viettivät kauden ulkopuolisen ajan. Itä-Preussissa tällaisia oriasemia oli neljä, suurin ja maineikkain niistä oli Georgenburgin siittola, jonka laadukas orikanta tunnettiin myös ulkomailla; vuonna 1937 sinne oli sijoitettu 236 oritta, joukossa kaksi englantilaista täysiveristä ja yksi arabiori. Trakehnenin pääsiittolan oriitten lisäksi asemille sijoitettiin maakunnan yksityisiltä kasvattajilta ostettuja nuoria oriita.
Siittolan tammaluku oli viime sotaa edeltävinä vuosina vakiintunut n. 300 :taan, jossa oli 10 % vuosittainen vaihtuvuus; kunkin ikäluokan oriista 20 - 40 siirrettiin maakunnan muihin siittoloihin astumaan.
Trakehnenin valtionsiittolasta oli tullut maailmanlaajuisesti tunnetuin suoritushevosia tuottava kasvattaja. Sen pitkäaikainen kokemus alalla oli lyömätön. Trakehnenissa järjestetyt huutokaupat ovat olleet mallina meidän aikamme tärkeimmille hevoshuutokauppatilaisuuksille, esim. Verdenissä vuosittain järjestetylle alan tärkeimmälle kansainväliselle huutokaupalle. Kartta: Itä-Preussi ja sen siittolat
Siittolan tammaluku oli viime sotaa edeltävinä vuosina vakiintunut n. 300 :taan, jossa oli 10 % vuosittainen vaihtuvuus; kunkin ikäluokan oriista 20 - 40 siirrettiin maakunnan muihin siittoloihin astumaan.
Trakehnenin valtionsiittolasta oli tullut maailmanlaajuisesti tunnetuin suoritushevosia tuottava kasvattaja. Sen pitkäaikainen kokemus alalla oli lyömätön. Trakehnenissa järjestetyt huutokaupat ovat olleet mallina meidän aikamme tärkeimmille hevoshuutokauppatilaisuuksille, esim. Verdenissä vuosittain järjestetylle alan tärkeimmälle kansainväliselle huutokaupalle. Kartta: Itä-Preussi ja sen siittolat
Kestävä ja laadukas tamma-aines
Vuoden kestäneen koulutuksen läpäistyään ei jalostusoriin en tarvinnut osallistua erityisiin testeihin. Tammojen kohdalla tilanne oli toinen. Käytännössähän ne joutuivat kestävyyskokeisiin päivittäin omistajansa maatilan töissä.
Maanviljelijöillä ei ollut varaa pitää siitostammaa pelkästään varsoja varten. Tamma, jota ei voinut käyttää tilan töihin, eliminoitiin ennemmin tai myöhemmin. Siitostammaa valitessaan itäpreussilainen kasvattaja ei painottanut pelkästään polveutumista, hän arvioi tamman tiinehtyvyyttä, maidontuotantoa ja - eikä vähiten - sen soveltuvuutta työhön. Jokapäiväisestä työstä ja jokavuotisesta varsomisesta huolimatta itäpreussilainen siitostamma oli tunnetusti pitkäikäinen: ei ollut mitenkään harvinaista, ett 20-vuotiaat tammat tekivät töitä ja varsoivat.
Tammoillekin oli olemassa omat suorituskyvyn kokeensa, joita ei tosin pidetty niin järjestelmällisesti kuin oriille. Tammat olivat kiinni maatilojen töissä, joten niitä oli vaikeampi saada testitilaisuuksiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 3-vuotiaille tammoille vakiintui ratsastuskoe, jossa arvosteltiin kynti, ravi ja laukka. Koska sekä hevosten että ratsastajien tasossa usein oli toivomisen varaa tämän tyyppisessä kokeessa, lisättiin testiin kestävyyslaji - vetokoe. Kokeeseen kuului raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen n. 40 km:n matka. Tällainen kestävyyskoe tammalle ei jäänyt vain tähän yhteen kertaan, vaan se toistettiin vielä useaan otteeseen myöhempien vuosien aikana.
Kuvatunlainen testi katsottiin kuitenkin pian epätyydyttäväksi, koska sillä mitattiin yksipuolisesti vain yhdenlaista ominaisuutta. Tammoille kehitettiinkin uusi, kolmiosainen suorituskyky mittaava koe, johon kuului vähintään neljä tuntia kestävä kyntökoe, raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen 25 km:n matka määrätyllä miniminopeudella ja eri askellajeilla. Viimeisen oli ratsastuskoe, johon kuului mm. kahden kilometrin laukkaosuus vaaditussa minimiajassa. Ensimmäisen ja toisen kokeen välissä oli kahden tunnin tauko, toisen ja kolmannen välissä puolen tunnin tauko. Kuvatunlainen suorituskyvyn koe oli tarkoitettu 6-vuotiaille ja vanhemmille kantakirjaan merkityille ja jo varsoneille tammoille. Raskaaseen työhön tottuneet tammat selvittivät kokeen yleensä hyvin, mikä osoitti sen, että itäpreussilainen hevonen oli varsin monipuolinen ja soveltui myös maatalouden tarpeisiin. Merkittävää oli hevosten ratsastettavuus, ottaen huomioon että maataloustöissä pidetyillä tammoilla oli hädin tuskin koskaan ratsastettu.
Kun nyt jälkeenpäin tiedetään mihin koitokseen itäpreussilaiset joutuivat II:n maailmansodan loppuvaiheissa, v. 1945, eivät he varmastikaan olisi selvinneet pakomatkastaan länteen (ks. Pako Itä-Preussista) ilman sitkeitä ja raskaita kuormia vetämään harjaantuneita tammojaan.
Kun oriiden kohdalla mitattiin pääasiassa ratsastettavuutta, painotettiin tammoissa kestävyyttä ja kykyä selvitä raskaista töistä. Näiden ominaisuuksien kombinaation katsottiin olevan parhaan mahdollisen takuun laadukkaalle jälkikasvulle.
Maanviljelijöillä ei ollut varaa pitää siitostammaa pelkästään varsoja varten. Tamma, jota ei voinut käyttää tilan töihin, eliminoitiin ennemmin tai myöhemmin. Siitostammaa valitessaan itäpreussilainen kasvattaja ei painottanut pelkästään polveutumista, hän arvioi tamman tiinehtyvyyttä, maidontuotantoa ja - eikä vähiten - sen soveltuvuutta työhön. Jokapäiväisestä työstä ja jokavuotisesta varsomisesta huolimatta itäpreussilainen siitostamma oli tunnetusti pitkäikäinen: ei ollut mitenkään harvinaista, ett 20-vuotiaat tammat tekivät töitä ja varsoivat.
Tammoillekin oli olemassa omat suorituskyvyn kokeensa, joita ei tosin pidetty niin järjestelmällisesti kuin oriille. Tammat olivat kiinni maatilojen töissä, joten niitä oli vaikeampi saada testitilaisuuksiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 3-vuotiaille tammoille vakiintui ratsastuskoe, jossa arvosteltiin kynti, ravi ja laukka. Koska sekä hevosten että ratsastajien tasossa usein oli toivomisen varaa tämän tyyppisessä kokeessa, lisättiin testiin kestävyyslaji - vetokoe. Kokeeseen kuului raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen n. 40 km:n matka. Tällainen kestävyyskoe tammalle ei jäänyt vain tähän yhteen kertaan, vaan se toistettiin vielä useaan otteeseen myöhempien vuosien aikana.
Kuvatunlainen testi katsottiin kuitenkin pian epätyydyttäväksi, koska sillä mitattiin yksipuolisesti vain yhdenlaista ominaisuutta. Tammoille kehitettiinkin uusi, kolmiosainen suorituskyky mittaava koe, johon kuului vähintään neljä tuntia kestävä kyntökoe, raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen 25 km:n matka määrätyllä miniminopeudella ja eri askellajeilla. Viimeisen oli ratsastuskoe, johon kuului mm. kahden kilometrin laukkaosuus vaaditussa minimiajassa. Ensimmäisen ja toisen kokeen välissä oli kahden tunnin tauko, toisen ja kolmannen välissä puolen tunnin tauko. Kuvatunlainen suorituskyvyn koe oli tarkoitettu 6-vuotiaille ja vanhemmille kantakirjaan merkityille ja jo varsoneille tammoille. Raskaaseen työhön tottuneet tammat selvittivät kokeen yleensä hyvin, mikä osoitti sen, että itäpreussilainen hevonen oli varsin monipuolinen ja soveltui myös maatalouden tarpeisiin. Merkittävää oli hevosten ratsastettavuus, ottaen huomioon että maataloustöissä pidetyillä tammoilla oli hädin tuskin koskaan ratsastettu.
Kun nyt jälkeenpäin tiedetään mihin koitokseen itäpreussilaiset joutuivat II:n maailmansodan loppuvaiheissa, v. 1945, eivät he varmastikaan olisi selvinneet pakomatkastaan länteen (ks. Pako Itä-Preussista) ilman sitkeitä ja raskaita kuormia vetämään harjaantuneita tammojaan.
Kun oriiden kohdalla mitattiin pääasiassa ratsastettavuutta, painotettiin tammoissa kestävyyttä ja kykyä selvitä raskaista töistä. Näiden ominaisuuksien kombinaation katsottiin olevan parhaan mahdollisen takuun laadukkaalle jälkikasvulle.
Saksan merkittävin hevoskasvatusalue
Itä-Preussi oli leimallisesti hevosia tuottava maakunta; niitä syntyi huomattavasti yli oman tarpeen. Viime sotaa edeltävinä vuosina maakunnasta vietiin hevosia vuosittain 25 000 - 30 000, jopa enemmän. Tilastot eivät kerro mikä tästä määrästä oli kylmäveristen osuus, mutta sitä pidetään marginaalisena. Tärkein asiakas oli armeija, ja maakunnan hevoskasvatus olikin paljolti räätälöity sen tarpeisiin. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut laita; Fredrik Suuri hankki lämminveriset hevosensa Puolasta ja kylmäverisensä muualta Saksasta, pääasiassa Hannoverista ja Holsteinista. 1740-luvulla armeija etsi hevosia Itä-Preussista, mutta sopivia ei ollut tarjolla, ne olivat liian pieni ja kevyitä armeijalle. Materiaalia saatiin kuitenkin asteittain parannettua, niin että 1770-luvulla Preussiin myytiin jo 200 - 300 hevosta, v. 1795 määrä oli jo yli tuhat. Aluksi armeija osti vain aikuisia hevosia, mutta koska niiden käyttöikä jäi usein lyhyeksi, armeija alkoi ostaa 3-vuotiaita. Näin nuoria ei kuitenkaan vielä voitu käyttää, joten ne kerättiin suurille maatiloille, jossa niitä pidettiin ja koulutettiin maksua vastaan. Näin saivat alkunsa jo edellä kuvatut nuorten hevosten koulutuskeskukset. Kuvatunlainen hankintajärjestelmä jatkui muuttumattomana aina toiseen maailmansotaan saakka. Tarjolla olevista hevosista myytiin vuosittain 40 - 70 %, viimeisin tilastotieto ennen sota-aikaa on vuodelta 1937, jolloin tarjolla olleista 6 300 remonttihevosesta myytiin 64 %. Entä mitä tehdä myymättä jääneille hevosille? Vahvasti maatalousvaltaisessa Itä-Preussissa se ei ollut ongelma; maakunnan työtutkimusinstituutin laskelmien mukaan Itä-Preussin maatalous tarvitsi 12 vetohevosta 100 hehtaaria kohti. Kun viljelymaata oli 2,5 miljoonaa hehtaaria, merkitsi se sitä että työhön tarvittiin 300 000 hevosta. Maakunnassa vetojuhtina ei käytetty härkiä käytännössä juuri lainkaan, traktoreitakin vain satunnaisesti. Uusia työhevosia tarvittiin vuosittain 20 000 - 30 000. Ja jos hevonen ei mennyt kaupaksi, saattoi kasvattaja aina käyttää sitä työhön omalla maatilallaan
Kaikista myyntitilaisuuksista merkittävin - ei vain Itä-Preussissa vaan koko Saksassa - oli Trakehnenin pääsiittolassa keväisin ja syksyisin pidetty huutokauppa. Silloin sinne kerääntyi ostajia kaikkialta Saksasta parhaita ratsuhevosia etsimään. Keväällä myynnissä olivat 4-vuotiaat, syksyllä pääasiassa 3,5-vuotiaat. Mittava oli myös Wehlaun vuosittainen heinäkuun alussa järjestetty huutokauppa, jonne kerääntyi yli 10 000 myyntihevosta.
Suurina lamavuosina, 1925 - 1928, myytiin Itä-Preussista 5 000 hevosta halpaan hintaan Venäjälle. Kyseessä oli hätäratkaisu liian suureksi paisuneen hevosmäärän vähentämiseksi. Osa myydyistä tammoista käytettiin oletettavasti budjonny-jalostukseen.
Kaikista myyntitilaisuuksista merkittävin - ei vain Itä-Preussissa vaan koko Saksassa - oli Trakehnenin pääsiittolassa keväisin ja syksyisin pidetty huutokauppa. Silloin sinne kerääntyi ostajia kaikkialta Saksasta parhaita ratsuhevosia etsimään. Keväällä myynnissä olivat 4-vuotiaat, syksyllä pääasiassa 3,5-vuotiaat. Mittava oli myös Wehlaun vuosittainen heinäkuun alussa järjestetty huutokauppa, jonne kerääntyi yli 10 000 myyntihevosta.
Suurina lamavuosina, 1925 - 1928, myytiin Itä-Preussista 5 000 hevosta halpaan hintaan Venäjälle. Kyseessä oli hätäratkaisu liian suureksi paisuneen hevosmäärän vähentämiseksi. Osa myydyistä tammoista käytettiin oletettavasti budjonny-jalostukseen.
Täysiverioriit jalostuksessa
Täysiverisyys on trakehnerissa helposti havaittavissa: sillä on ilmeikäs pää, lihaksikas, sopusuhtainen runko ja hyväasentoiset jalat. Trakehner on ainoa saksalainen urheiluhevosrotu, joka on aivan alusta lähtien estänyt kantakirjaansa pääsyn muilta kuin englantilaisilta täysiverisiltä, täysiveriarabeilta tai näiden risteytyksiltä (angloarabit) sekä shagya-arabeilta. Alkuperäisrodusta polveutuvana se on kehittynyt 1600-luvun lopulta lähtien maahan tuoduista englantilaisista täysiverisistä ja täysiveriarabeista. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosien intensiiviseen täysiveristen oriiden käyttöön trakehner-jalostuksessa vaikutti ennen muuta kasvattajien suurimman asiakkaan - Saksan armeijan - upseereiden mieltymys täysiverisiin. Nuorille hevosille oli kysyntää: paitsi armeijalle, upseerit ostivat ratsuja myös itselleen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti. Sodan hävinnyt Saksa joutui supistamaan rajusti armeijaansa, jonka seurauksena hevosmarkkinat tyrehtyivät. Kasvatuksessa tuli nyt ottaa huomioon myös muut kuin armeijan tarpeet, esimerkiksi soveltuvuus maatilojen käyttöön. Tyypissä pyrittiin pois täysiverisen keveydestä, mutta jalo yleisvaikutelma haluttiin kuitenkin säilyttää. Pienen, jalon pään katsottiin ilmaisevan rohkeutta ja energisyyttä. Liikkeissä arvostettiin hyvää käyntiä ja ravia, samoin kuin englantilaiselta täysiveriseltä periytyvää lyhyttä, matkaa voittavaa laukkaa, jota on aina pidetty itäpreussilaiselle hevoselle tunnusomaisena piirteen. Tamman keskimääräisen säkäkorkeuden tuli olla 156 - 162 cm, sääriluun ympärysmitan ei saisi olla " vähempää kuin 20 cm." Oriiden valinnassa ei enää painotettu täysiverisyyden astetta; tamman asema korostui, uuteen tyyppiin pyrittiin astuttamalla vain halutunlaiset kriteerit omaavat tammat. Sota oli mullistanut itäpreussilaisen ratsuhevoskasvatuksen: kasvattajien keskusjärjestössä arvioitiin, että seuraavina vuosina vain kolmannes tulevista kolmevuotiaista varsoista päätyy ratsuiksi.
Lukuisista jalostukseen kautta aikain Itä-Preussissa käytetyistä englantilaisista täysiverisistä oriista seitsemän katsotaan olevan erityisen merkittäviä koko trakehner-jalostuksen kannalta. Nämä seitsemän oriita ovat Snyders, Sahama, The Duke of Edinbourgh, Marsworth, Friponnier, Hector, kaikki siittolassa 1800-luvulla vaikuttaneita oriita, sekä v. 1899 syntynyt Perfectionist.
Lukuisista jalostukseen kautta aikain Itä-Preussissa käytetyistä englantilaisista täysiverisistä oriista seitsemän katsotaan olevan erityisen merkittäviä koko trakehner-jalostuksen kannalta. Nämä seitsemän oriita ovat Snyders, Sahama, The Duke of Edinbourgh, Marsworth, Friponnier, Hector, kaikki siittolassa 1800-luvulla vaikuttaneita oriita, sekä v. 1899 syntynyt Perfectionist.
Trakehnenin siittolassa syntyneistä täysiverisistä oriista maineikkain erityisesti jälkeläistensä ansiosta on Paradox. Englantilaisia täysiverisiä astui myös yksityisten kasvattajien talleissa, ei vain valtionsiittoloissa, esim. 1937 Trakehnenin siittolassa astui neljä englannin täysiveristä, yksityisillä 12.
Arabianhevosta käytettiin jalostuksessa ennen muuta sen luonteen vuoksi: sitä pidettiin helposti käsiteltävänä, vähään tyytyvänä, muuttuviin (sää)oloihin sopeutuvana ja kestävänä rotuna. Ulkoisia ominaisuuksiakaan ei toki unohdettu: arabin kaunista päätä ja niskaa arvostettiin. Arabianhevosen toivottiin jättävän jalostuksessa koko harmonisen ja tasapainoisen yleisvaikutelmansa. Itä-Preussissa vaikuttaneista arabioriista merkittävimpinä pidetään Puolasta v. 1936 ostettuja kimoja oriita Fetysz, joka astui Trakehnenin pääsiittolassa, Georgenburgin siittolassa astunut Adamas, sekä Rastenburgin siittolaan sijoitettu Ibn Nedjari.
Arabiverta omaavat hevoset osoittautuivat erinomaisen kestäviksi ja luonteeltaan hyviksi suoritushevosiksi: esim. v. 1900 syntyneen angloarabin Nana Sahibin (Roitelet xx - Alger xx - Coran ox) kaksi poikaa ovat molemmat voittaneet Trakehnenissa järjestetyn, hyvin vaativana pidetyn von der Goltz -maastoestekilpailun, yksi sen pojista voitti Saksan este-derbyn v. 1930.
Paradox xx ja Nana Sahib x
Nana Sahibin pojanpoika puolestaan on voittanut Pardupicen äärimmäisen vaikean steeplechase-sekaestelaukkakilpailun.
Trakehnerit ovat aina herättäneet kiinnostusta ulkomailla. Ensimmäisen maailmansodan katkaisemat yhteydet saatiin pian kuntoon sodan jälkeen, ja 1920-luvun alussa Itä-Preussi kykeni taas tarjoamaan hyviä hevosia - etupäässä jalostustarkoitukseen - muihin maihin, erityisesti Puolaan ostettiin säännöllisesti oriita Itä-Preussista. Jalostusoriita myytiin suuria määriä myös muualle Saksaan.
Arabianhevosta käytettiin jalostuksessa ennen muuta sen luonteen vuoksi: sitä pidettiin helposti käsiteltävänä, vähään tyytyvänä, muuttuviin (sää)oloihin sopeutuvana ja kestävänä rotuna. Ulkoisia ominaisuuksiakaan ei toki unohdettu: arabin kaunista päätä ja niskaa arvostettiin. Arabianhevosen toivottiin jättävän jalostuksessa koko harmonisen ja tasapainoisen yleisvaikutelmansa. Itä-Preussissa vaikuttaneista arabioriista merkittävimpinä pidetään Puolasta v. 1936 ostettuja kimoja oriita Fetysz, joka astui Trakehnenin pääsiittolassa, Georgenburgin siittolassa astunut Adamas, sekä Rastenburgin siittolaan sijoitettu Ibn Nedjari.
Arabiverta omaavat hevoset osoittautuivat erinomaisen kestäviksi ja luonteeltaan hyviksi suoritushevosiksi: esim. v. 1900 syntyneen angloarabin Nana Sahibin (Roitelet xx - Alger xx - Coran ox) kaksi poikaa ovat molemmat voittaneet Trakehnenissa järjestetyn, hyvin vaativana pidetyn von der Goltz -maastoestekilpailun, yksi sen pojista voitti Saksan este-derbyn v. 1930.
Paradox xx ja Nana Sahib x
Nana Sahibin pojanpoika puolestaan on voittanut Pardupicen äärimmäisen vaikean steeplechase-sekaestelaukkakilpailun.
Trakehnerit ovat aina herättäneet kiinnostusta ulkomailla. Ensimmäisen maailmansodan katkaisemat yhteydet saatiin pian kuntoon sodan jälkeen, ja 1920-luvun alussa Itä-Preussi kykeni taas tarjoamaan hyviä hevosia - etupäässä jalostustarkoitukseen - muihin maihin, erityisesti Puolaan ostettiin säännöllisesti oriita Itä-Preussista. Jalostusoriita myytiin suuria määriä myös muualle Saksaan.
