SYNTYHISTORIA
Puhuttaessa trakehnerista mukaan tulee aina vahva historiallinen aspekti. Kuuluupa rodun ihailijoihin tai ei, kukaan ei kuitenkaan voi kiistää trakehnereiden pitkää ja kunniakasta historiaa, joka on aivan ainutlaatuinen kaikkien hevosrotujen joukossa. Tänä vuonna juhlitaan trakehner-rodun 275. vuotta.
Trakehnereiden tarina alkaa 1700-luvun alkupuoliskolta: 600 Memelin satamakaupungista (nykyinen Liettuan Klaipeda) lähetettyä sotilasta oli jo kuuden vuoden ajan raivannut ja ojittamalla kuivattanut Gumbinnen ja Stallupnen soisia maita Itä-Preussin (nykyinen Venäjälle kuuluva Kaliningradin alue) itäisimmässä kolkassa, kun Preussin kuningas Fredrick Wilhelm I toi seudulle 1100 hevostaan - joista 500 siitostammoja - ja perusti sinne v. 1732 Trakehnenin Kuninkaallisen hevossiittolan.

HEVOSKASVATUS ITÄ-PREUSSISSA
Itäpreussilaiselle hevoskasvatukselle oli leimallista, että pientilalliset omistivat suurimman osan siitostammoista. He myivät varsat puolivuotiaina suuremmille tiloille, jotka sitten huolehtivat "jatkojalostuksesta" ts. varsojen koulutuksesta ja myöhemmin myynnistä. Valtion omien koulutuskeskusten lisäksi tähän tarkoitukseen oli myös useita yksityisiä ratsastuskouluja. Tällainen pienten ja suurten tilojen välinen työnjako oli suureksi siunaukseksi alueen hevoskasvatukselle, se antoi pientilallisille mahdollisuuden tuottaa varsoja, varmisti nopean liikevaihdon - mikä tunnetusti on varsin hidasta hevoskasvatuksessa -, vapautti heidät kasvatuksen riskeistä sekä toisaalta mahdollisti varsoille isoilla tiloilla suotuisat kasvuolosuhteet, jollaisia pienet maatilat eivät olisi voineet tarjota.


PAKO LÄNTEEN
Itä-Preussin hevostalous eli kukoistuskauttaan aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Odotukset yhä vain suotuisamman tulevaisuuden suhteen olivat kaikin tavoin perustellut. Nousu näkyi kaikilla osa-alueilla ja kaikentyyppisille hevosille oli kysyntää. Maakunnan pääkaupungin Königsbergin (nyk. Kaliningrad) orivarsahuutokaupassa oli vuosi vuodelta enemmän varsoja tarjolla, esim. vuonna 1941 myynnissä oli 161 kaksivuotiasta. Vuosina 1942 - 1943 luvut olivat samansuuntaiset. Königsbergin tammikuisilla oripäivillä v. 1941 esiteltiin 170 kolmivuotiasta. Erityisen tiiviit suhteet Itä-Preussin hevoskasvatuksella oli Puolaan, jonne myytiin paljon siitosoriita.
Sodan syttyminen teki tilanteen kaikin tavoin epävakaaksi, joskin se lisäsi astutuksia entisestään. Valtion ja yksityisten omistamat oriit astuivat v. 1939 yhteensä 43 000 tammaa, josta määrästä puolet oli kantakirjaan rekisteröityjä. Vuosina 1938 - 1941 kantakirjattiin vuosittain n. 4000 tammaa. Toimenpiteitä jalostuksen lisäämiseksi tehostettiin entisestään: mukavasti noususuunnassa olleiden varsapalkkioiden lisäksi alettiin maksaa palkkioita myös 3-vuotiaista tammoista, esim. v. 1940 tällaisia jalostuskäyttöön "määrättyjä" nuoria tammoja oli 567. Königsbergissä järjestettiin vuosittain 6 - 8 hevoshuutokauppaa. Kaikki rodut mukaan laskettuna Itä-Preussissa astutettiin sotavuosina n. 110 000 tammaa. Maakunta tuotti jopa neljänneksen koko Saksassa vuosittain syntyneistä varsoista.



UUSI ALKU
Länteen selvinneet itäpreussilaiset kasvattajat saivat huomata olevansa tammoineen tyhjän päällä. Antautumisen jälkeisessä Länsi-Saksassa oli pula kaikesta. Suurin osa pakolaisista oli asettunut Schleswig-Holsteiniin, Hannoveriin ja Hesseniin, joiden hevoskanta oli siten huomattavasti ja äkisti lisääntynyt. Ruokaa oli niukasti niin ihmisille kuin eläimille. Ihmiset olivat luonnollisesti etusijalla, ja viranomaiset vaativatkin nopeita toimenpiteitä hevosten määrän selvittämiseksi. Oli selvää, että tuossa tilanteessa jokainen hevosenomistaja pyrki pelastamaan hevosensa teurastamolta. Pakolaisaaltona muualta tulleet hevoset katsottiin luonnollisesti ylimääräksi, jota karsiminen eniten uhkasi.



TRAKEHNERIT TÄNÄÄN
On syytä selvittää käsitteet itäpreussinhevonen ja trakehner. Alkuaan Itä-Preussissa trakehner-nimitystä käytettiin jokaisesta Trakehnenin pääsiittolassa syntyneestä lämminverihevosesta. Jos siittolasta myytiin kantava tamma, esim. lähellä asuvalle yksityiselle kasvattajalle - mikä oli aivan tavallista -, ei syntynyt varsa ollut trakehner, vaan itäpreussinhevonen, vaikka sen emä ja isä olivat pääsiittolan kasvatteja. Varsa ei myöskään siten saanut trakehnereiden yksihaaraista, seitsensakaraista hirvensarvipolttomerkkiä (oikeassa lautasessa), vaan se merkittiin itäpreussinhevosen tunnuksella, kaksihaaraisella sarvikruunulla, vasempaan lautaseen. Kaksihaarainen hirvensarvikruunu oli siis alun alkaen Itä-Preussin jalostusyhdistyksen omaisuutta oleva rekisteröity polttomerkki, ei trakehnereiden.



TRAKEHNERIT SUOMESSA
Lämminveriratsujalostus on Suomessa vielä nuorta, vaikka jonkin tasoista siitostoimintaa onkin harrastettu jo 1500-luvulta lähtien. Suurin tarve hevosista oli armeijalla, kuten oli tilanne muissakin maissa.
Kartanot harrastivat siitostoimintaa jossain määrin. Toiminnassa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista johdonmukaisuutta; eri rotuja risteytettiin sekalaisesti, suomenhevosista täysiverisiin. Esim. 1800-luvun lopulla Åminnen kartanoon hankittiin Puolassa syntynyt englantilainen täysiveriori Le Sarrazin, joka astui 19 tammaa, tammoista kaksi oli trakehnereita, kaksi suomenhevosia, neljä hunteria ja loput norfolkilaisia sekä erilaisia risteytyksiä. Trakehnereista toinen, Alice, on ehkä ensimmäinen siitoksessa mainittu trakehner-tamma. Se sai Le Sarrazinista orivarsan Lohengrin.
Suomen armeijan ratsuväki tarvitsi paljon hevosia ja niinpä vähitellen alettiinkin vaatia upseeristolle kevyempiä ja parempia ratsuja suomenhevosten rinnalle. Monien vaiheiden kautta eläinlääkintäeverstiluutnantti Hannes Tallqvist teki vihdoin v. 1925 "ehdotuksen toimenpiteisiin ryhtymisestä lämminverisen, oloihimme soveltuvan hevosen aikaansaamiseksi ratsuväen tarpeisiin". Hänen ehdotuksensa mukaan, sen sijaan että astutettaisiinn kotimaisia tammoja lämminverisillä oriilla (mieluimmin täysiverisillä), tuotettaisiin maahan sopiva määrä lämminverisiä siitokseen kelpaavia tammoja ja oriita.
Eri rotuja tutkittuaan hän ehdotti tähän tarkoitukseen itäpreussinhevosta. Hänen mukaansa se olisi sopivin, koska ilmanala ja maaperä olivat Itä-Preussissa verrattain samankaltaiset kuin Lounais-Suomessa, kauppapoliittiset suhteet olivat kunnossa - itäpreussilaiset paperitehtaat hankkivat puuta Suomesta -, siellä oli harjoitettu hevosjalostusta yli 200 vuoden ajan ja alue tuotti eniten hevosia Saksan armeijalle (yli 20 000 hevosta vuosittain). Ja mikä tärkeintä: rotu oli luja, kestvä ja sitkeä ratsu sekä sopiva myös maanviljelytyössä, josta olisi vaikeassa rahatilanteessa taloudellista hyötyä.
Tallqvist ehdotti, että delegaatio tekisi matkan Itä-Preussiin tutkimaan asiaa. Tätä hanketta varten perustettiin vuoden 1926 alussa "Hevosjalostusliitto lämminverisiitosta varten". Samana vuonna toteutettiin matka Trakehnenin-valtionsiittolaan sekä alueen yksityissiittoloihin, ja ehkä (valitettavasti) myös Berliinin ja Hannoverin alueen siittoloihin tutustumaan hannoverilaiseen rotuun. Silloisen Flyingen siittolan johtajan Samuelssonin ja norjalaisen valtionkonsulentin Wriedtin asiatuntijalausuntoihin luottaen, perusteena Skandinavian maissa saavutetut kokemukset mm. siitä, että trakehnereissa olisi liikaa täyttäverta ja eivät sen vuoksi sopeutuisi maataloustöihin, Suomeen loppujen lopuksi hankittiin Cellestä kaksi hannover-oritta ja 13 -tammaa.
Mikä olisikaan trakehner-hevosen asema Suomessa jos päätös olisi ollut toinen?