Suomen Trakehner-hevosyhdistyksen historiaa

Suomen trakehner-hevosyhdistys on perustettu elokuussa 2006.  Yhdistyksen perustajajäseniä ovat Jukka Kallunki, Pirjo Majurin, Heli Junnila, Leila Rantanen sekä Mia Majurin, jotka myös valittiin uuden yhdistyksen ensimmäisen hallituksen jäseniksi. Heillä kaikilla on omistuksessaan trakehner-tammoja ja varsoja. Mia Majurin omistaa trakehner-jalostukseen hyväksytyn täysiverisen oriin Ruffian Reef ja Heli Junnila Virossa trakehner-jalostukseen hyväksytyn oriin Madrigal xx.

Trakehner hevosten historiaa lyhyesti

• Trakehnereiden tarina alkaa 1700-luvun alkupuoliskolta
  
• Preussin kuningas Fredrick Wilhelm I toi seudulle 1100 hevostaan - joista 500 siitostammoja - ja perusti sinne v. 1732 Trakehnenin Kuninkaallisen hevossiittolan.
  
• Trakehner-hevosten ensimmäinen siittola perustettiin Itä-Preussiin v. 1732, mutta rodun juuria on mahdollista seurata aina 1200-luvulle saakka.
• Itä-Preussin hevostalous eli kukoistuskauttaan aivan toisen maailmansodan kynnyksellä.
  
• Saksassa trakehnereiden polttomerkiksi vakiintui toisen maailmansodan jälkeen kaksihankaiset sarvet (sotaa edeltäneenä aikana käytössä oli yksihankainen polttomerkki).
• Itäpreussilaiselle hevoskasvatukselle oli leimallista, että pientilalliset omistivat suurimman osan siitostammoista. He myivät varsat puolivuotiaina suuremmille tiloille, jotka sitten huolehtivat "jatkojalostuksesta" ts. varsojen koulutuksesta ja myöhemmin myynnistä.
  
• Trakehner Verband syntyi lokakuussa 1947 vanhan Itä-Preussin jalostusyhdistyksen tilalle.

TRAKEHNEN
- kertomus Lauri Jalkasen matkasta Haupt Gestüt Trakehneniin ja Landgestüt Georgenburgiin vuonna 1988

​Elettiin vuotta 1989. Olin työmatkalla Liettuassa, minulla oli silloin laboratoriolaitteita valmistava yritys ja päämäärä oli avata Liettuan markkinat. Neuvotteluyhteyden paikalliseen maatalousministeriöön oli saanut aikaan Pekka Larsenin isä Kåre joka asui Vilnassa. Kun neuvottelut ministeriössä oli saatettu loppuun, lähdettiin ennalta sovitusti Nemunaksen siittolaan. Alue on vanhaa Itä-Preussia, lähellä oli Itä-Preussin pohjoisin kaupunki Heidekrug.

Nemunas on samannimisen joen (saks. Memel) suistossa. Joki erottaa Liettuan ja Kaliningrad oblastin joka kuului ja edelleen kuuluu Venäjään.
Syy miksi halusin nähdä vanhoja preussilaisia siittoloita ja sikäläisiä hevosia oli se, että kun oli tuonut Puolasta Suomeen myyntihevosia, oli niistä suurin osa ollut wielkopolskeja. Ne ovat Puolan trakehnereita, joskaan eivät kovin puhdaslinjaisia.

Nemunaksessa olimme perintellä trakehner-alueella, sen pohjoisosassa. Naapurikylässä oli syntynyt eräs trakehner-jalostuksen kantaoreista, Dammfross. Sain nähdä Nemunaksessa vanhoja saksalasia kantakirjoja enkä silloin heti hoksannut miten ne olivat joutuneet sinne. Näkemäni hevoset polveutuivat vanhoista saksalaista linjoista ja niiden sukutauluissa esiintyivät  kuulut periyttäjät Pythagoras, Tempelhüter jne. Näkemieni hevosten joukossa oli tosi hyvän näköisiä yksilöitä mutta toisaalta monia joilla oli rakennevikoja. Laatuarvostelutilaisuus oli ajoitettu vierailuni ajankohtaan. Tilaisuudessa hevosia irtohypytettiin ylisuurilla esteillä, ilmeisesti haluttiin näyttää niiden hyppykykyä varta vasten vieraille.

Sitten lähdimme ajamaan Trakehneniin. Nemunaksen siittolan johtaja antoi käyttöön Gaz-jeepin ja kaksi kuljettajaa. Mukaan tuli myös Moskovan hevosinstituutista eräs pariskunta.
Soimasin jälkeenpäin huonoa NL:n tuntemustani. En tiennyt edes sitä, että kun ajoimme Liettuasta kapeaa siltaa pitkin Nemunas-joen yli, saavuimmekin Venäjään kuuluvaan Kaliningrad oblastiin. Joen vastarannalla on Tilsit-niminen kaupunki,  ja jouduimme yht’äkkiä kaupungin keskusaukiolle jolla oli meneillään jonkinlainen pienimuotoinen sotilasparaati. ”Upseeriakatemia” moskovalainen hevosmies tulkkasi erään rakennuksen oven päällä olevan tekstin. Hirvitti! Liettualaiskuskit hermostuivat kovin kun upseeriakatemian ovesta lappoi koppalakkisia sotilaita.
Pääsimme kuitenkin kommelluksitta jatkamaan matkaamme ja tulimme Pizza-joelle jota 1930-luvlla käytettiin kenttäkilpailussa luonnonesteenä.

Pizza-joen sillalta lähti etelään päin tie jota reunistivat vanhat tammet.  Sitten yht’äkkiä saavuimme Trakehneniin. Mitä ihmettä…. vasemmalla puolella ikivanhojen tammien vieressä oli Hotel Elch… eihän se ollutkaan tuhoutunut sodassa kuten saksalaisissa tietolähteistä saattoi lukea. Nuo tammetkin olivat tosi vanhoja.
Mitenkäs tämä nyt olikin näin? Venäläiset eivät siis olleetkaan tuhonneet toisessa maailmansodassa alueen vallatessaan ainakaan kaikkia rakennuksia vaikka alueella oli käyty kiivaita taisteluita. Tämäpä uutinen!
Mukanani oli 1930-luvulta kaksikin Trakehnenista kertovaa kirjaa joita olin  opiskellut kotona. Kirjat kädessäni aloin tunnistaa rakennuksia. Ne olivat kaikki edelleen olemassa. Tulimme päärakennuksen portille, tuolle kuuluisalle Trakehnenin hirvinsarvisymbolille. Päärakennuksen pihalla ei seisonutkaan enää kuuluisa Temperhüterin patsas vaan sen paikalla oli typerä tökerö sodan muistomerkki. Jälkeenpäin sain kuulla että Tempelhüterin patsas oli viety Moskovan hevosmuseoon ja näinkin sen siellä parin vuoden päästä.
Kuljettajat varoittivat etten saisi puhua liettuaa eikä venäjää minkä toivomuksen toteuttaminen kävi helposti kun en ymmärrä tänäkään päivää kumpaakaan kieltä.

Päärakennuksessa oli koulu ja siitä tuli ulos koululaisia. Taisin herättää huomiota vaaleissa vaatteissa kaulalla kolme kameraa. Jatkoin kuvaamistani. Tuo tuossa on Hauptsbeschälerstall eli kantaperiyttäjien talli. Olipa se huonossa kunnossa. Tuossa oli päätallimestarin talo, tuossa viljavarasto…
Pystyin identifioimaan lähes kaikki kirjassa olevat rakennukset. Jotkut olivat sortumisvaarassa mutta ei sodan hävityksen vaan huonon ylläpidon takia. Että suututti. Että annettiinkin tuollaisen kuuluisan paikan mennä noin huonoon kuntoon. Nimi Jasnaja Poljana (niin, aivan oikein, sama nimi kuin Tolstoin maatilalla) oli harhaanjohtava.

Mutta missä ovat hevoset? ihmettelin. Niitä ei näkynyt lainkaan.  Sen sijaan joissakin rakennuksissa oli lehmiä. Suomessakin vieraillut kuuluisa hippologi Hans-Joachim Köhler oli ollut oikeassa kun hän oli jollain kuuntelulaitteilla 30 kilometrin päästä Puolan puolelta yrittänyt kuunnella mitä Trakehnenissa tapahtui ja kuullut heikkoa lehmien ammuntaa. Ilmeni, että karjanhoito oli sovhoosi Jasnaja Poljanan pääelinkeino.
Rakennusten välissä oli korkeita lantakasoja. Koko Trakehnen haisi ja oli huonossa kunnossa. Tiet olivat hoitamattomia mutta Gaz-maasturilla niistä jotenkuten selvittiin.
Sitten tuli jostain miliisi. Joku paikallinen oli soittanut sen paikan päälle. Olin ilmeisesti erottunut liikaa sikäläisistä. Tänä päivänäkään en tiedä mitä liettualaiset kuskit puhuivat miliisin kanssa mutta miliisi lähti lopulta pois. Itse kyyhötin mukamas piilossa jeepin takaistuimella kamerat sen alla. Minä en saanut jäädä pidätetyksi. Minullahan ei ollut passia, se oli jäänyt Liettuan maatalousministeriöön. Viisumia ei alueelle olisi saanutkaan koska se oli suljettua aluetta, eli edes muualla asuvat venäläiset eivät  saaneet lupaa tulla alueelle. Kiellon syy selvisi Georgenburgissa muutamaa tuntia myöhemmin.  Jos olisin jäänyt kiinni, olisi edessä ollut kenties pitkä matka jonnekin itäänpäin.

Kun olin kuvaillut paikkoja lisää, lähdimme tyrmistyneinä pois ja ajoimme Landgestüt Georgenburgiin joka on Insterburg-kaupungin liepeilllä. Insterburgissa (Chernyakhowsk) suomalaiset ratsastajat Adolf Ehrnrooth, Lasse Rönnqvist ja muut kumppanit olivat menestyneet 1930-luvulla.
En ollut enkä edelleenkään ole nähnyt niin paljon1-vuotiaita hevosia kerralla laumassa kuin mitä näin Georgenburgissa. Vastapainoksi Trakehnenille Georgenburgin siittola oli hyvin hoidettu ja siisti. Kun kolme vuotta myöhemmmin ostin Suomeen jo silloin tuodun Bazalt-hevosen, jolla Heidi Svanborg sitten osallistui Sidneyn olympialaisiin, oli se tietämättäni yksi noista näkemistäni 1-vuotiaista Georgenbuegissa.
Yllätys lisää koettiin paikallisessa ratsastuskoulussa. Kiipesimme päärakennuksen toiseen kerroksen josta avautui näköala naapuri tontille. Sillä oli kasarmi ja sen pihalla toistakymmentä tankkia.
- Atom, atom, sai toinen kuskeista sanotuksia. Hän ei puhunut muuta kieltä kuin liettuaa ja venäjää. Moskovalaisen hevosmiehen tulkkauksen avulla saatiin kuulla että tankeissa todella oli ydinkärjet. Ja minä olin ilman passia ja muitakaan lupia sadan metrin päässä niistä. Jälkeenpäin ymmärsin että koska NL:ssa oli alettu ennakoida Baltian maiden itsenäistyvän, oli niihinkin sijoitetut ydinaseet siirretty Kaliningrad oblastiin joka kuului ja edelleenkin kuuluu Venäjään. Olimme siis vahvasti ydinaseistetulla alueella.
Pyysin että lähtisimme takaisin Nemunakseen.  Liettualaisille kuskeille päivän koettelemukset olivat liikaa ja kun olimme Liettuan puolella, he pysäköivät maasturimme ja kaivoivat esille vodka-pullon jonka tyhjensivät kahteen mieheen nopeaan tahtiin. Särpimiksi löytyi Nemunaksessa valmistettua villisikaa purkissa josta me sitä haarukalla söimme.

Kirjoitin Trakehnenin ja Georgenburgin käynneistäni kaksi artikkelia Reiter-Revue-lehteen. Lisäksi reissuilla ottamiani valokuvia on kahdessa saksalaisessa Itä-Preussia käsittelevässä kirjassa. Toisen nimi on ”Auf den verbotenen Wegen in Ost-Preussen”.
Olin melko varma että saan kutsun kuultavaksi Tehtaankadulle koska olin ollut kielletyillä teillä Kaliningrad oblastissa, mutta enpä saanut. Perestroika oli alkanut vaikuttaa ja kuri NL:ssa oli jo hieman höltynyt.

Kaduin etten tehnyt myyntiin videota koska se olisi varmasti ollut myyntimenestys Saksassa josta Trakehneniin seuraavina vuosina järjestettiin matkoja. Olihan Trakehnen ollut aikanaan erittäin tärkeä urheiluhevosten tuottaja. Mm. Berliinin olympialaissa moni menestynyt hevonen tuli Trakehnenista, erään hevosen nimi muuten oli Nurmi.
Kun venäläiset valloittivat sodassa Trakehnenin, saksalaiset viime tipassa onnistuivat siirtämään muutamia hevosia Puolan puolelle ja sitä tietä edelleen Saksaan. Mutta suurin osa ja monien mielestä ne parhaimmat oriit jäivät venäläisille jotka ripottelivat niitä muihin siittoloihin kuten Kiroviin ja Nemunakseen jossa olin saanut nähdä niiden jälkeläisiä.
Tein vielä kolmannenkin artikkelin Baltian hevosista Reiter-Revue –lehteen mutta sen kirjoitin Latvian ratsuhevosissa.  Ne olivat etupäässä hannoverilaisia.

Lauri Jalkanen

Reiter-Revue artikkelien kopiot 1, 2, 3, 4, 5, 6, ja 7