Fetysz ox, s. 1924 (Bakszysz - Siglavy Bagdady - Handzar)
Paradox xx, s. 1919 (Christian de Wet - Red Prince II - Cherry Ripe)

Trakehnenin siittola sijoitteli tammat värin mukaan: punaruunikot olivat pääsiittolassa, mustat, rautiaat ja sekaväriset sivutiloilla omissa talleissaan.

Rappherde l. Mustien tammojen talli

Niiden lisäksi oli vielä omat tallit arabihevosille ja raskastyyppisille hevosille. Jälkimmäisin ryhmä perustettiin viimeisen, v. 1933, koska tämäntyyppisille hevosille ilmeni tarvetta. Eri-ikäiset tamma- ja orivarsat sijoitettiin myös omiin talleihinsa. Jalostusoriiksi kaavaillut 2,5-vuotiaat orivarsat seulottiin syksyllä ja kerättiin Georgenburgin valtionsiittolan lähistöllä sijaitsevaan nuorten oriiden koulutuskeskukseen, jossa niitä odotti vuoden kestävä koulutus. Georgenburg sijaitsi n. 60 km Trakehnenista lnteen, aivan Insterburgin kaupungin liepeillä. Kuuden kilometrin etäisyydellä siittolasta sijaitsi Zwion, maakunnan tärkein oriiden testauspaikka. Siellä suoritettiin vuosittain suorituskyvyn testit n. sadalle oriille, josta määrästä puolet tuli Trakehnenista ja puolet muualta Itä-Preussista. Oriit totutettiin satulaan ja ajolle. Koulutukseen kuului mm. 10 km:n maastoesterata. Oriit pisteytettiin esteradalla osoitetun kestävyyden ja nopeuden lisäksi myös käynnistä, ravista ja laukasta. Vuoden mittaiseen testiperiodiin osallistuneesta ikäluokasta jouduttiin hylkäämään keskimäärin 10 %, nämä jalostuksesta pois jätetyt ruunattiin myöhemmin. Tilastot osoittivat, ett paljon täyttäverta omaavat hevoset selvittivät testin yleensä paremmin kuin muut. Testin tarkoituksena ei ollut ottaa hevosen suorituskyvystä kaikkea irti, vaan asettaa minimivaatimukset tietyn tason saavuttamiseksi.

Itä-Preussi ja sen siittolat.
Itä-Preussissa astutuskausi alkoi helmikuun ensimmäisenä ja päättyi heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Järjestelmään kuului, että astutuskauden päätyttyä suuri osa valtion omistamista jalostusoriista siirrettiin valtion oriasemille, joissa ne viettivät kauden ulkopuolisen ajan. Itä-Preussissa tällaisia oriasemia oli neljä, suurin ja maineikkain niistä oli Georgenburgin siittola, jonka laadukas orikanta tunnettiin myös ulkomailla; vuonna 1937 sinne oli sijoitettu 236 oritta, joukossa kaksi englantilaista täysiveristä ja yksi arabiori. Trakehnenin pääsiittolan oriitten lisäksi asemille sijoitettiin maakunnan yksityisiltä kasvattajilta ostettuja nuoria oriita.
Siittolan tammaluku oli viime sotaa edeltävinä vuosina vakiintunut n. 300 :taan, jossa oli 10 % vuosittainen vaihtuvuus; kunkin ikäluokan oriista 20 - 40 siirrettiin maakunnan muihin siittoloihin astumaan.
Trakehnenin valtionsiittolasta oli tullut maailmanlaajuisesti tunnetuin suoritushevosia tuottava kasvattaja. Sen pitkäaikainen kokemus alalla oli lyömätön. Trakehnenissa järjestetyt huutokaupat ovat olleet mallina meidän aikamme tärkeimmille hevoshuutokauppatilaisuuksille, esim. Verdenissä vuosittain järjestetylle alan tärkeimmälle kansainväliselle huutokaupalle.









Vuoden kestäneen koulutuksen läpäistyään ei jalostusoriin en tarvinnut osallistua erityisiin testeihin. Tammojen kohdalla tilanne oli toinen. Käytännössähän ne joutuivat kestävyyskokeisiin päivittäin omistajansa maatilan töissä.

Elonkorjuu.

Maanviljelijöillä ei ollut varaa pitää siitostammaa pelkästään varsoja varten. Tamma, jota ei voinut käyttää tilan töihin, eliminoitiin ennemmin tai myöhemmin. Siitostammaa valitessaan itäpreussilainen kasvattaja ei painottanut pelkästään polveutumista, hän arvioi tamman tiinehtyvyyttä, maidontuotantoa ja - eikä vähiten - sen soveltuvuutta työhön. Jokapäiväisestä työstä ja jokavuotisesta varsomisesta huolimatta itäpreussilainen siitostamma oli tunnetusti pitkäikäinen: ei ollut mitenkään harvinaista, ett 20-vuotiaat tammat tekivät töitä ja varsoivat.
Tammoillekin oli olemassa omat suorituskyvyn kokeensa, joita ei tosin pidetty niin järjestelmällisesti kuin oriille. Tammat olivat kiinni maatilojen töissä, joten niitä oli vaikeampi saada testitilaisuuksiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 3-vuotiaille tammoille vakiintui ratsastuskoe, jossa arvosteltiin kynti, ravi ja laukka. Koska sekä hevosten että ratsastajien tasossa usein oli toivomisen varaa tämän tyyppisessä kokeessa, lisättiin testiin kestävyyslaji - vetokoe. Kokeeseen kuului raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen n. 40 km:n matka. Tällainen kestävyyskoe tammalle ei jäänyt vain tähän yhteen kertaan, vaan se toistettiin vielä useaan otteeseen myöhempien vuosien aikana.
Kuvatunlainen testi katsottiin kuitenkin pian epätyydyttäväksi, koska sillä mitattiin yksipuolisesti vain yhdenlaista ominaisuutta. Tammoille kehitettiinkin uusi, kolmiosainen suorituskyky mittaava koe, johon kuului vähintään neljä tuntia kestävä kyntökoe, raskaasti lastattujen vaunujen vetäminen 25 km:n matka määrätyllä miniminopeudella ja eri askellajeilla. Viimeisen oli ratsastuskoe, johon kuului mm. kahden kilometrin laukkaosuus vaaditussa minimiajassa. Ensimmäisen ja toisen kokeen välissä oli kahden tunnin tauko, toisen ja kolmannen välissä puolen tunnin tauko. Kuvatunlainen suorituskyvyn koe oli tarkoitettu 6-vuotiaille ja vanhemmille kantakirjaan merkityille ja jo varsoneille tammoille. Raskaaseen työhön tottuneet tammat selvittivät kokeen yleensä hyvin, mikä osoitti sen, että itäpreussilainen hevonen oli varsin monipuolinen ja soveltui myös maatalouden tarpeisiin. Merkittävää oli hevosten ratsastettavuus, ottaen huomioon että maataloustöissä pidetyillä tammoilla oli hädin tuskin koskaan ratsastettu.
Kun nyt jälkeenpäin tiedetään mihin koitokseen itäpreussilaiset joutuivat II:n maailmansodan loppuvaiheissa, v. 1945, eivät he varmastikaan olisi selvinneet pakomatkastaan länteen (ks. Pako Itä-Preussista) ilman sitkeitä ja raskaita kuormia vetämään harjaantuneita tammojaan.
Kun oriiden kohdalla mitattiin pääasiassa ratsastettavuutta, painotettiin tammoissa kestävyyttä ja kykyä selvitä raskaista töistä. Näiden ominaisuuksien kombinaation katsottiin olevan parhaan mahdollisen takuun laadukkaalle jälkikasvulle.


Itä-Preussi oli leimallisesti hevosia tuottava maakunta; niitä syntyi huomattavasti yli oman tarpeen. Viime sotaa edeltävinä vuosina maakunnasta vietiin hevosia vuosittain 25 000 - 30 000, jopa enemmän. Tilastot eivät kerro mikä tästä määrästä oli kylmäveristen osuus, mutta sitä pidetään marginaalisena. Tärkein asiakas oli armeija, ja maakunnan hevoskasvatus olikin paljolti räätälöity sen tarpeisiin. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut laita; Fredrik Suuri hankki lämminveriset hevosensa Puolasta ja kylmäverisensä muualta Saksasta, pääasiassa Hannoverista ja Holsteinista. 1740-luvulla armeija etsi hevosia Itä-Preussista, mutta sopivia ei ollut tarjolla, ne olivat liian pieni ja kevyitä armeijalle. Materiaalia saatiin kuitenkin asteittain parannettua, niin että 1770-luvulla Preussiin myytiin jo 200 - 300 hevosta, v. 1795 määrä oli jo yli tuhat. Aluksi armeija osti vain aikuisia hevosia, mutta koska niiden käyttöikä jäi usein lyhyeksi, armeija alkoi ostaa 3-vuotiaita. Näin nuoria ei kuitenkaan vielä voitu käyttää, joten ne kerättiin suurille maatiloille, jossa niitä pidettiin ja koulutettiin maksua vastaan. Näin saivat alkunsa jo edellä kuvatut nuorten hevosten koulutuskeskukset. Kuvatunlainen hankintajärjestelmä jatkui muuttumattomana aina toiseen maailmansotaan saakka. Tarjolla olevista hevosista myytiin vuosittain 40 - 70 %, viimeisin tilastotieto ennen sota-aikaa on vuodelta 1937, jolloin tarjolla olleista 6 300 remonttihevosesta myytiin 64 %. Entä mitä tehdä myymättä jääneille hevosille? Vahvasti maatalousvaltaisessa Itä-Preussissa se ei ollut ongelma; maakunnan työtutkimusinstituutin laskelmien mukaan Itä-Preussin maatalous tarvitsi 12 vetohevosta 100 hehtaaria kohti. Kun viljelymaata oli 2,5 miljoonaa hehtaaria, merkitsi se sitä että työhön tarvittiin 300 000 hevosta. Maakunnassa vetojuhtina ei käytetty härkiä käytännössä juuri lainkaan, traktoreitakin vain satunnaisesti. Uusia työhevosia tarvittiin vuosittain 20 000 - 30 000. Ja jos hevonen ei mennyt kaupaksi, saattoi kasvattaja aina käyttää sitä työhön omalla maatilallaan
Kaikista myyntitilaisuuksista merkittävin - ei vain Itä-Preussissa vaan koko Saksassa - oli Trakehnenin pääsiittolassa keväisin ja syksyisin pidetty huutokauppa. Silloin sinne kerääntyi ostajia kaikkialta Saksasta parhaita ratsuhevosia etsimään. Keväällä myynnissä olivat 4-vuotiaat, syksyllä pääasiassa 3,5-vuotiaat. Mittava oli myös Wehlaun vuosittainen heinäkuun alussa järjestetty huutokauppa, jonne kerääntyi yli 10 000 myyntihevosta.
Suurina lamavuosina, 1925 - 1928, myytiin Itä-Preussista 5 000 hevosta halpaan hintaan Venäjälle. Kyseessä oli hätäratkaisu liian suureksi paisuneen hevosmäärän vähentämiseksi. Osa myydyistä tammoista käytettiin oletettavasti budjonny-jalostukseen.


Täysiverisyys on trakehnerissa helposti havaittavissa: sillä on ilmeikäs pää, lihaksikas, sopusuhtainen runko ja hyväasentoiset jalat. Trakehner on ainoa saksalainen urheiluhevosrotu, joka on aivan alusta lähtien estänyt kantakirjaansa pääsyn muilta kuin englantilaisilta täysiverisiltä, täysiveriarabeilta tai näiden risteytyksiltä (angloarabit) sekä shagya-arabeilta. Alkuperäisrodusta polveutuvana se on kehittynyt 1600-luvun lopulta lähtien maahan tuoduista englantilaisista täysiverisistä ja täysiveriarabeista. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosien intensiiviseen täysiveristen oriiden käyttöön trakehner-jalostuksessa vaikutti ennen muuta kasvattajien suurimman asiakkaan - Saksan armeijan - upseereiden mieltymys täysiverisiin. Nuorille hevosille oli kysyntää: paitsi armeijalle, upseerit ostivat ratsuja myös itselleen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti. Sodan hävinnyt Saksa joutui supistamaan rajusti armeijaansa, jonka seurauksena hevosmarkkinat tyrehtyivät. Kasvatuksessa tuli nyt ottaa huomioon myös muut kuin armeijan tarpeet, esimerkiksi soveltuvuus maatilojen käyttöön. Tyypissä pyrittiin pois täysiverisen keveydestä, mutta jalo yleisvaikutelma haluttiin kuitenkin säilyttää. Pienen, jalon pään katsottiin ilmaisevan rohkeutta ja energisyyttä. Liikkeissä arvostettiin hyvää käyntiä ja ravia, samoin kuin englantilaiselta täysiveriseltä periytyvää lyhyttä, matkaa voittavaa laukkaa, jota on aina pidetty itäpreussilaiselle hevoselle tunnusomaisena piirteen. Tamman keskimääräisen säkäkorkeuden tuli olla 156 - 162 cm, sääriluun ympärysmitan ei saisi olla " vähempää kuin 20 cm." Oriiden valinnassa ei enää painotettu täysiverisyyden astetta; tamman asema korostui, uuteen tyyppiin pyrittiin astuttamalla vain halutunlaiset kriteerit omaavat tammat. Sota oli mullistanut itäpreussilaisen ratsuhevoskasvatuksen: kasvattajien keskusjärjestössä arvioitiin, että seuraavina vuosina vain kolmannes tulevista kolmevuotiaista varsoista päätyy ratsuiksi.

Perfectionist xx, s. 1899 (Persimmon - Morion - Pero Gomez)

Lukuisista jalostukseen kautta aikain Itä-Preussissa käytetyistä englantilaisista täysiverisistä oriista seitsemän katsotaan olevan erityisen merkittäviä koko trakehner-jalostuksen kannalta. Nämä seitsemän oriita ovat Snyders, Sahama, The Duke of Edinbourgh, Marsworth, Friponnier, Hector, kaikki siittolassa 1800-luvulla vaikuttaneita oriita, sekä v. 1899 syntynyt Perfectionist.

Paradox xx, s. 1919 (Christian de Wet - Red Prince II - Cherry Ripe)

Trakehnenin siittolassa syntyneistä täysiverisistä oriista maineikkain erityisesti jälkeläistensä ansiosta on Paradox. Englantilaisia täysiverisiä astui myös yksityisten kasvattajien talleissa, ei vain valtionsiittoloissa, esim. 1937 Trakehnenin siittolassa astui neljä englannin täysiveristä, yksityisillä 12.
Arabianhevosta käytettiin jalostuksessa ennen muuta sen luonteen vuoksi: sitä pidettiin helposti käsiteltävänä, vähään tyytyvänä, muuttuviin (sää)oloihin sopeutuvana ja kestävänä rotuna. Ulkoisia ominaisuuksiakaan ei toki unohdettu: arabin kaunista päätä ja niskaa arvostettiin. Arabianhevosen toivottiin jättävän jalostuksessa koko harmonisen ja tasapainoisen yleisvaikutelmansa. Itä-Preussissa vaikuttaneista arabioriista merkittävimpinä pidetään Puolasta v. 1936 ostettuja kimoja oriita Fetysz, joka astui Trakehnenin pääsiittolassa, Georgenburgin siittolassa astunut Adamas, sekä Rastenburgin siittolaan sijoitettu Ibn Nedjari.
Arabiverta omaavat hevoset osoittautuivat erinomaisen kestäviksi ja luonteeltaan hyviksi suoritushevosiksi: esim. v. 1900 syntyneen angloarabin Nana Sahibin (Roitelet xx - Alger xx - Coran ox) kaksi poikaa ovat molemmat voittaneet Trakehnenissa järjestetyn, hyvin vaativana pidetyn von der Goltz -maastoestekilpailun, yksi sen pojista voitti Saksan este-derbyn v. 1930.

Nana Sahib x, s. 1900 (Roitelet xx - Alger xx - Coran ox)

Nana Sahibin pojanpoika puolestaan on voittanut Pardupicen äärimmäisen vaikean steeplechase-sekaestelaukkakilpailun.
Trakehnerit ovat aina herättäneet kiinnostusta ulkomailla. Ensimmäisen maailmansodan katkaisemat yhteydet saatiin pian kuntoon sodan jälkeen, ja 1920-luvun alussa Itä-Preussi kykeni taas tarjoamaan hyviä hevosia - etupäässä jalostustarkoitukseen - muihin maihin, erityisesti Puolaan ostettiin säännöllisesti oriita Itä-Preussista. Jalostusoriita myytiin suuria määriä myös muualle Saksaan.