Itä-Preussin hevostalous eli kukoistuskauttaan aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Odotukset yhä vain suotuisamman tulevaisuuden suhteen olivat kaikin tavoin perustellut. Nousu näkyi kaikilla osa-alueilla ja kaikentyyppisille hevosille oli kysyntää. Maakunnan pääkaupungin Königsbergin (nyk. Kaliningrad) orivarsahuutokaupassa oli vuosi vuodelta enemmän varsoja tarjolla, esim. vuonna 1941 myynnissä oli 161 kaksivuotiasta. Vuosina 1942 - 1943 luvut olivat samansuuntaiset. Königsbergin tammikuisilla oripäivillä v. 1941 esiteltiin 170 kolmivuotiasta. Erityisen tiiviit suhteet Itä-Preussin hevoskasvatuksella oli Puolaan, jonne myytiin paljon siitosoriita.
Sodan syttyminen teki tilanteen kaikin tavoin epävakaaksi, joskin se lisäsi astutuksia entisestään. Valtion ja yksityisten omistamat oriit astuivat v. 1939 yhteensä 43 000 tammaa, josta määrästä puolet oli kantakirjaan rekisteröityjä. Vuosina 1938 - 1941 kantakirjattiin vuosittain n. 4000 tammaa. Toimenpiteitä jalostuksen lisäämiseksi tehostettiin entisestään: mukavasti noususuunnassa olleiden varsapalkkioiden lisäksi alettiin maksaa palkkioita myös 3-vuotiaista tammoista, esim. v. 1940 tällaisia jalostuskäyttöön "määrättyjä" nuoria tammoja oli 567. Königsbergissä järjestettiin vuosittain 6 - 8 hevoshuutokauppaa. Kaikki rodut mukaan laskettuna Itä-Preussissa astutettiin sotavuosina n. 110 000 tammaa. Maakunta tuotti jopa neljänneksen koko Saksassa vuosittain syntyneistä varsoista.
Tämän suotuisan kehityksen katkaisi sotarintamalla tapahtunut ratkaiseva käänne: Saksan armeija joutui perääntymään länttä lähestyvän neuvostoarmeijan tieltä. Paniikin välttämiseksi Trakehnenin siittola oli saanut tiukan käskyn olla ryhtymättä evakuointitoimiin. Viranomaiset viivyttelivät määräyksen antamisessa; se tuli aivan viime hetkellä vihollisarmeijan lähestyessä jo 15 km:n päässä. Väki laajalta alueelta maakuntaa sai kehotuksen siirtyä Itä-Preussin länsiosiin odottamaan kotiseudulle palaamista sitten kun vihollisesta olisi vapauduttu eikä seutu en olisi sotatoimialuetta.
Siittolan johtaja Ernst Ehlert oli kuitenkin ehtinyt jo syyskuun -44 alussa siirrättää 16 parasta oritta ja 140 tammaa Mecklenburgissa sijaitseviin Graditziin ja Neustadt an der Dosseen sekä 60 edellisvuonna syntynyttä orivarsaa Hannoverin lähelle. Trakehnenin siittolaan jääneiden n. 1000 hevosen, siittolan asukkaiden sekä lähiseudun väestön täytyi kuitenkin edelleen jäädä paikoilleen, koko ajan lähenevästä rintamalinjasta huolimatta.


Lokakuun 17. päivän 1944 alkoi neuvosliittolaisten tykistö tulittaa siittolaa, yksi rehuvarastoista oli jo tulessa. Alueen sotilasviranomaisilta tuli vihdoin käsky - klo 5 aamulla - evakuoida pääsiittolan ja yhdentoista sivusiittolan hevoset, asukkaat ja kaikki muukin mikä vain voitiin mukaan ottaa. Aikaa annettiin kolme tuntia. Läheisen Gumbinnen kaupungin alueella sijaitseviin neljään siittolaan ei ehditty ajoissa saada sanaa, ne olivat pian venäläisten tankkien saartamat. Alkoi sankaritarina, jota voi syystä kutsua myytiksi.
Junakuljetus ei tullut kysymykseen, sillä vihollisen tykistö tulitti rautateitä tauotta. Siittolan 1000 hevosta olivat sijoitettuina päätallin lisäksi kuudelletoista sivutilalle. Hevosten siirtämisessä iäkkäällä siittolanjohtajalla oli apunaan vain joukko tallipoikia ja jo eläkeikäisiä miehiä. Vaikeuksista huolimatta päästiin matkaan. Hevoset oli jaettu 80 - 90 päätä käsittäviin osastoihin. Trakehnenista Insterburgiin tehtävä n. 70 km taival oli määrätty kulkea ravissa, ilman taukoja. Kaikki sujui hyvin ja ongelmitta; yhtä matkalla vakavasti loukkaantunutta tammaa lukuun ottamatta kaikki hevoset saapuivat, monen mutkan kautta, hyvässä kunnossa Insterburgissa sijaitsevaan Georgenburgin valtionsiittolaan. Reitin varrella ollut Gumbinnen kaupunki oli liekeissä, mutta yksikään hevonen ei jättänyt kolonnaa, vaikka mikään niistä ei ollut eläissään käynyt Trakehnenin rauhallisten laidunten ulkopuolella.


Itä-Preussi

Koska tallit Georgenburgissa olivat nyt tupaten täynnä, tuli maatalousministeriltä Berliinistä määräys siirtää hevoset erityisiin evakuointipisteisiin, sen jälkeen kun osa hevosista oli myyty, mm. metsästystallin hevoset armeijalle ja joukko nuoria hevosia Pommeriin. Hevoset siirrettiin junalla Graditzissa ja Neustadt an der Dossessa sijaitseviin pääsiittoloihin sekä Pommerissa ja Schleesiassa oleviin valtionsiittoloihin ja suurille maatiloille.




Mecklenburgin Perlinissä (Schwerinin lähellä) sijaitsevaan armeijan nuorten hevosten koulutuskeskukseen oli joulukuussa 1944 saatu kerättyä 290 tammaa ja vierotusvarsaa. Myös siittolanjohtaja Ehlert oli asettunut paikkakunnalle siinä uskossa ett korvaamattoman arvokas trakehner-hevosten perimä olisi siellä turvassa ja neuvostoarmeijan ulottumattomissa. Luulo osoittautui kuitenkin ikävä kyllä vääräksi - he eivät olleet tulleet tarpeeksi kauas länteen. Liittoutuneiden asettama demarkaatiolinja sijaitsi 50 km päässä lännessä ja brittiviranomaiset estivät pääsyn sinne. Kesäkuun 30. päivänä 1945 Ehlert oli lähtemässä hevosineen länteen, mutta brittikenraali esti lähdön hallituksensa nimissä. Lopulta hän kuitenkin myöntyi päästämään 30 hevosta (2 jalostusoritta ja 28 tammaa) sekä tarpeellisen määrän miehiä mukaan matkalle brittien miehitysvyöhykkeeseen kuuluneeseen Ratzeburgiin. Jokaisella Schleswig-Holsteinia kohti lähteneellä hevosella oli brittiläisen brikaatinkenraali L. Boltonin antama, hänen allekirjoituksellaan ja Britannian sotilashallinnon sinetillä vahvistama kulkulupa, jossa kiellettiin takavarikoimasta kyseistä hevosta tai sen varsaa.
Georgenburgin valtionsiittolan johtajan oli onnistunut saada - juuri ennen hallituksen kaatumista - maatalousministeriltä lupa siirtää joitain oriitaan (kaiken kaikkiaan 84 hevosta) Celleen. Kaikki itäpreussilaiset siittolat eivät olleet yhtä onnekkaita: esim. Braunsbergin oriista suurin osa saatiin viety Mecklenburgiin asti, mutta sieltä ne eivät en päässeet Elben toiselle puolelle. Kun Graditz, Neustadt an der Dosse ja Perlin ympäristöineen myöhemmin siirtyivät osaksi neuvostojoukkojen miehitysvyöhykettä, olivat trakehnerit brittien mielestä osa venäläisten hyvin ansaitsemaa sotasaalista. Venäläiset kuljettivat loput vyöhykkeelle jääneet hevoset Kiroviin, Etelä-Venäjälle. Siellä osa niistä jatkoi trakehner-jalostuksessa, venäläiset käyttivät niitä myös omien rotujensa jalostamiseen.
Suurin osa Trakehnenin hevosista päätyi ennemmin tai myöhemmin venäläisten ja puolalaisten käsiin. Vain 28 tammaa ja 2 oritta (joista kumpikaan ei ollut siittolan johtavia jalostusoriita) pääsi Länsi-Saksaan aloittamaan trakehner-jalostuksen uutta nousua yhdessä muualta Itä-Preussista selvinneiden tammojen kanssa.


Yksityisten kasvattajien evakkomatka poikkesi dramaattisella tavalla Trakehnenin valtionsiittolan kohtaloksi tulleesta. Yksityisten hevosista länteen selvisivät vain ajolle opetetut ja tarpeeksi sitkeät, viikkokausien pakomatkan koettelemukset kestävät hevoset; jotka eivät kohdanneet vihollisjoukkoja, eivät osuneet hävittäjäkoneiden tulilinjalle tai muuten tuhoutuneet sodan melskeessä. Marraskuussa 1944 Itä-Preussin hevosjalostusyhdistyksen onnistui puolustusministerin luvalla ja mecklenburgilaisen sisarjärjestön myötävaikutuksella siirtää yli tuhat tammaa mecklenburgilaisille kasvattajille. Hevoset tulivat perille hyvässä kunnossa, toimivan jalostusorganisaation puuttuessa eivät tammat kuitenkaan - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - olleet kauaakaan puhtaassa jalostuksessa.
Kun neuvostojoukot tammikuussa 1945 ottivat haltuunsa Itä-Preussin alkoi vielä vapaina olevien alueiden asukkaiden joukkopako länteen. Vihollisen tankit olivat tehneet läpimurron Elbell 22. tammikuuta, pako olisi mahdollista vain Danzigin mutkassa sijaitsevan Pillauer Tiefin kautta ja heti sen jälkeen tulevan kapean hiekkasärkän, Frische Nehrungin, yli. Selvisi kuitenkin pian ettei tämä ahdas Pillaun käytävä tullut kysymykseen, sillä sotilasajoneuvot - joilla oli etuoikeus - tukkivat tuon pitkän ja kapean (pituus 57 km, leveys 0,5 - 3,5 km) maakaistaleen kokonaan. Tammikuun 22. päivän jälkeen käytännössä ainoaksi pakoreitiksi jäi jäätynyt rannikkojärvi Frisches Haff, joka oli kapeimmillaan 7 - 8 km leveä. Jäällä kuljettavan taipaleen pituudeksi tuli 20 - 25 km. Sodan jälkeen talteen saadut evakkomatkan kuvaukset kertoivat Haffin osuuden olleen kaikkein vaarallisimman. Näissä kertomuksissa Itä-Preussin asukkaat laskivat selviytymisensä täysin hevostensa ansioksi.


Kohti länttä
Kärryt kuormineen saattoivat painaa yli kaksi tonnia ja niitä vetivät useimmiten - ajankohdan huomioon ottaen - tiineytensä loppuvaiheessa olevat tammat, pari- tai nelivaljakossa. Monet tammoista olivat jo ehtineet varsoa viikkoa - kahta aikaisemmin, varsat oli kuitenkin ollut pakko jättää. Ensimmäinen vuorokausi kuljettiin pysähtymättä, ilman syöttö- tai juottotaukoja. Evakkomatka - keskimäärin 1000 km - länteen kesti 6 - 8 viikkoa, jopa enemmänkin. Tavallinen päivämatka oli pituudeltaan 50 - 60 km, hevoset olivat yleensä ilman kenkiä. Oli keskitalvi, pakkasta 20 - 27 astetta. Hevoset joutuivat olemaan koko tämän ajan ulkona yötä päivää lumimyrskyssä ja viimassa vailla suojaa ja lähes olemattomalla rehulla. Olosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman vaikeat, tiet - jos niitä yleensä saattoi kulkea - olivat jäisiä ja lumen peitossa. Riittämättömän ravinnon takia tammat lähes poikkeuksetta loivat varsansa.
Eräs kasvattaja kertoo evakkomatkastaan seuraavasti: "Lähdimme Schlossbergista lokakuussa 1944 ja menimme Tapiauhun. Sieltä lähdimme tammikuussa 1945 kohti Holsteinia. Tiet olivat surkeita suurimman osan matkaa, paljon mäkiä; jouduimme kulkemaan kiertoteitä paksussa lumessa. Pakkasta oli 25 astetta, joka välillä muuttui jäätäväksi vesisateeksi, suojaa ei ollut missään. Hevosta kohti riitti vain kourallinen kauraa päivässä, heinää tai olkea ei Yleensä ollut, matkasta puolet sujui ilman minkäänlaista majoitusta. Mecklenburgiin pysähdyimme kolmeksi viikoksi, hevoset joutuivat heti peltotöihin. Emme tavallisesti voineet pysähtyä ennen pimeää, ja päivän sarastaessa jouduimme taas lähtemään. Oderia ylittäessämme jouduimme odottamaan rantapenkereellä kaksi ja puoli päivää vesisateessa ja hyytävässä viimassa. Neljä hevosta sai kylmää ja sairastui, liian heikkokuntoisina ne eivät pystyneet jatkamaan matkaa ja jouduimme jättämään ne.
Pisin päivämatka oli 50 km, keskimäärin kuljimme 20 - 25 km päivässä. Parivaljakon vetämien kärryjen paino oli n. 2,5 tonnia. Kolme viimeisillään olevaa tammaa selvisi matkasta kantavina, mutta saavuttuamme vihdoin perille syntyivät kaikki varsat kuolleina. Matkalle ottamistamme 15 hevosesta neljä puoliveristä täytyi uupumuksen takia jättää matkan varrelle, kaikki 4-vuotiaat oli ollut pakko luovuttaa armeijalle jo Königsbergin lähistöllä. Kaikki yhdeksän kantavana ollutta tammaa varsoi kuolleen varsan. Perille saavuttuamme jouduin myymään kuusi hevosta puoli-ilmaiseksi, sillä minulla ei ollut paikkaa missä pitää niitä. Tänne tultuamme hevoset joutuivat heti peltotöihin".
Samanlaisia kertomuksia saisi lukea vaikka kuinka paljon. Yhteistä kaikissa on kiitollisuus ja ihailu sitkeää itäpreussilaista hevosta kohtaan. Lännessä ihmisten oli vaikeata uskoa, ett pakolaiset olivat tulleet valjakoilla Itä-Preussista asti. Kuvaukset äärettömän raskaasta pakomatkasta läpi sotatantereen todistavat, että hevonen kestää enemmän kuin yleensä uskotaan. Normaalisti hevosta ei pakoteta olosuhteisiin, joissa se riittämättömän ravinnon ja hoidon laiminlyönnin vuoksi joutuu suorituskykynsä äärirajoille. Edellä kerrotuissa tapahtumissa kyse oli kuitenkin ihmisten hengen pelastamisesta, jolloin mitkään panokset eivät ole liian korkeita.
Suurin osa itäpreussilaisista pakolaisista päätyi hevosineen Schleswig-Holsteiniin. Hevosia sijoittui sodan jälkeen myös muualle tulevan Länsi-Saksan alueelle. Niitä myytiin myös ulkomaille jalostuskäyttöön, erityisesti lähellä olevaan Tanskaan, mutta myös Ruotsiin.
Vähemmän kuin kymmenen prosenttia Itä-Preussin hevosista pääsi turvaan sodanjälkeiseen Länsi-Saksaan, loput päätyivät venäläisten sotasaaliiksi tai Puolaan. Siellä ne osallistuivat hyvin merkittävällä tavalla näiden maiden omien kansallisten hevosrotujen jalostukseen. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina trakehner-kasvatus oli ymmärrettävästi lamaannuksissa, mutta lähti vähitellen nousuun Saksan uudelleen rakentamisen myötä.

(jatkuu ...)