Lämminveriratsujalostus on Suomessa vielä nuorta, vaikka jonkun tasoista siitostoimintaa onkin harrastettu jo 1500-luvulta lähtien. Suurin tarve hevosista oli armeijalla, kuten muissakin maissa maailmalla.
Kartanot harrastivat siitostoimintaa jossain määrin. Toiminnassa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista johdonmukaisuutta; eri rotuja risteytettiin sekalaisesti, suomenhevosista täysiverisiin. Esim. 1800-luvun lopulla Åminnen kartanoon hankittiin Puolassa syntynyt englantilainen täysiveriori Le Sarrazin, joka astui 19 tammaa, tammoista kaksi oli trakehnereita, kaksi suomenhevosia, neljä hunteria ja loput norfolkilaisia sek erilaisia risteytyksiä. Trakehnereista toinen, Alice, on ehkä ensimmäinen siitoksessa mainittu trakehner-tamma. Se sai Le Sarrazinista orivarsan Lohengrin.
Suomen armeijan ratsuväki tarvitsi paljon hevosia ja niinpä vähitellen alettiinkin vaatia upseeristolle kevyempiä ja parempia ratsuja suomenhevosten rinnalle. Monien vaiheiden kautta eläinlääkintäeverstiluutnantti Hannes Tallqvist teki vihdoin v. 1925 "ehdotuksen toimenpiteisiin ryhtymisestä lämminverisen, oloihimme soveltuvan hevosen aikaansaamiseksi ratsuväen tarpeisiin". Hänen ehdotuksensa mukaan, sen sijaan että astutettaisiin kotimaisia tammoja lämminverisillä oriilla (mieluimmin täysiverisillä), tuotettaisiin maahan sopiva määrä lämminverisiä siitokseen kelpaavia tammoja ja oriita.
Eri rotuja tutkittuaan hän ehdotti tähän tarkoitukseen itäpreussinhevosta. Hänen mukaansa se olisi sopivin, koska ilmanala ja maaperä olivat Itä-Preussissa verrattain samankaltaiset kuin Lounais-Suomessa, kauppapoliittiset suhteet olivat kunnossa - itäpreussilaiset paperitehtaat hankkivat puuta Suomesta -, siellä oli harjoitettu hevosjalostusta yli 200 vuoden ajan ja alue tuotti eniten hevosia Saksan armeijalle (yli 20 000 hevosta vuosittain). Ja mikä tärkeintä: rotu oli luja, kestävä ja sitkeä ratsu sekä sopiva myös maanviljelytyössä, josta olisi vaikeassa rahatilanteessa taloudellista hyötyä.
Tallqvist ehdotti, että delegaatio tekisi matkan Itä-Preussiin tutkimaan asiaa. Tätä hanketta varten perustettiin vuoden 1926 alussa "Hevosjalostusliitto lämminverisiitosta varten". Samana vuonna toteutettiin matka Trakehnenin-valtionsiittolaan sekä alueen yksityissiittoloihin, ja ehkä (valitettavasti) myös Berliinin ja Hannoverin alueen siittoloihin tutustumaan hannoverilaiseen rotuun. Silloisen Flyingen siittolan johtajan Samuelssonin ja norjalaisen valtionkonsulentin Wriedtin asiatuntijalausuntoihin luottaen, perusteena Skandinavian maissa saavutetut kokemukset mm. siitä, että trakehnereissa olisi liikaa täyttäverta ja eivät sen vuoksi sopeutuisi maataloustöihin, Suomeen loppujen lopuksi hankittiin Cellestä kaksi hannover-oritta ja 13 -tammaa.
Mikä olisikaan trakehner-hevosen asema Suomessa jos päätös olisi ollut toinen?
Joten trakehner-hevosen esiintyminen Suomessa pysyi mitättömänä ja sattumanvaraisena. Ohessa muutamia hajamainintoja Suomessa olleista trakehnereista: