Puhuttaessa trakehnerista mukaan tulee aina vahva historiallinen aspekti. Kuuluupa rodun ihailijoihin tai sitten ei, kukaan ei kuitenkaan voi kiistää trakehnereiden pitkää ja kunniakasta historiaa, joka on aivan ainutlaatuinen kaikkien hevosrotujen joukossa. Tänä vuonna juhlitaan trakehner-rodun 275. vuotta.
Trakehnereiden tarina alkaa 1700-luvun alkupuoliskolta:

600 Memelin satamakaupungista (nykyinen Liettuan Klaipeda)lähetettyä sotilasta oli jo kuuden vuoden ajan raivannut ja ojittamalla kuivattanut Gumbinnen ja Stallupnen soisia maita Itä-Preussin (nykyinen Venäjään kuuluva Kaliningradin alue) itäisimmässä kolkassa, kun Preussin kuningas Fredrick Wilhelm I toi seudulle 1100 hevostaan - joista 500 siitostammoja - ja perusti sinne v. 1732 Trakehnenin Kuninkaallisen hevossiittolan.
Kuitenkin jo häntä ennen 1500-luvulta lähtien olivat Saksalaisen ritarikunnan jäsenet ryhtyneet jalostamaan paikallista suoraan tarpaanista polveutuvaa ja jo 1200-luvulla dokumentoitua alkuperäisrotua, joka tunnettiin nimellä schweike. Tämä pienikokoinen kotiseutunsa raa'an ilmaston muokkaama sitkeä alkuperäisrotu haluttiin jalostaa suuremmaksi ja raskaammaksi, jotta se pystyisi paremmin kantamaan ratsastajan ja hänen raskaan taisteluvarustuksensa, silti alkuperäisrodun hyvät ominaisuudet säilyttäen.
Aluetta 1200-luvun tienoilla valloittamaan saapuneen Saksalaisen ritarikunnan kirjallisissa lähteissä hevosta kuvattiin pieneksi, kevyeksi ja kestäväksi, väriltään se oli hiirenharmaa ja sen voimakkuutta sekä sitkeyttä arvostettiin (Romaniassa saattoi vielä 1900-luvun alkupuolella tavata samannäköisiä hevosia).


Uuden siittolan tehtävänä oli tuottaa kuninkaallisen hovin tarpeisiin hyväluonteisia, kestäviä ja nopeita vaunu- ja paraatihevosia. Oriit tuotiin idästä, tammat monelta eri suunnalta: puoliverisiä Englannista, frederiksborgin-hevosia (barokinajan paraatihevonen) Tanskasta, Puolasta turkkilaisperäisiä arabitammoja.
Suunnitelmallinen jalostustyö aloitettiin kuitenkin vasta v. 1787 kreivi Lindenaun johdolla. Kuningas Fredrick Wilhelmin kuoltua siittolan nimi muutettiin Preussin valtionsiittolaksi, samalla sen tehtävä muuttui: vaikka siittolan velvoitteena edelleenkin oli tuottaa hevosia hoville, tuli sen päätehtäväksi nyt paikallisen rodun jalostaminen. Jalostustyö tuotti jo varsin pian hedelmää ja alueen hevoset tulivat tunnetuiksi nopeudestaan: esim. matka maakunnan pääkaupungista Königsbergistä valtakunnan pääkaupunkiin Berliiniin taittui jo ennätyksellisessä 24 tunnissa. Näin nopeita ja kestäviä hevosia ei tuotettu missään muualla Preussin kuningaskunnan sisällä.
Pian kuitenkin huomattiin ettei tällainen kevyt ja nopea hevonen vastannut kaikin osin ajan tarpeita: raskaalla sotilasvarustuksella kuormitetut hevoset eivät selvinneet tyydyttävästi tehtävästään eikä myöskään yhä lisääntyvä ja aina vain merkittävämmäksi muodostunut maanviljelys raskaine töineen suosinut kevyttä hevosta. Jalostuksessa tähdättiinkin jatkossa astetta raskaampaan suuntaan. Kesti kuitenkin vielä n. sata vuotta, ennen kuin päästiin nykyiseen puhtaaseen, ihailtuun ja pysyvään trakehner-tyyppiin.


Siitosoriiden ja -tammojen valintakriteerit olivat tiukat: 38 oriista hyväksyttiin 13, 381 tammasta karsittiin 144. Näihin aikoihin otettiin myös käyttöön hirvensarvipolttomerkki, vain sillä merkityt tarkkaan valikoidut tammat astutettiin. Tämä oikeaan lautaseen poltettu yksihankainen hirvensarvi oli nimenomaan Trakehnenin pääsiittolan hevosten tunnus, muut itäpreussilaiset hevoset saivat vasempaan lautaseensa kaksihankaisen hirvensarvimerkin (tästä kaksihaaraisesta polttomerkistä tuli sittemmin, toisen maailmansodan jälkeen, kaikkien itäpreussilaista alkuperää olevien hevosten tunnus). Tammat olivat pienikokoisia: esim. v. 1787 jalostukseen valituista 6 049 tammasta vain 341 oli säkäkorkeudeltaan yli 157 cm, tammoista 4 758 oli alle 152 cm.


Hauptgestüt Trakehnen keskittyi tuottamaan oriita seudun hevoskasvatukselle. Rodulle leimallinen kauneus, harmonisuus ja hyvä luonne ovat perisin arabeilta; englannintäysiveriset toivat paitsi kokoa myös pitkärunkoisuutta, urheiluhevosen ominaisuutta, rohkeaa luonnetta ja kestävyyttä. Jalostuksessa käytettiin myös angloarabioriita, joiden perimästä 50% tuli englannintäysiverisiltä tammoilta. Ensimmäiset täysiveri- ja arabioriit saapuivat siittolaan v. 1817, seuraavat tulivat 1826 ja -37. Ajoittain runsaammasta arabien käytöstä huolimatta katsotaan pitkälinjaisen ja laajarunkoisemman englannintäysiverisen vaikuttaneen voimakkaammin trakehnerin muotoutumiseen. Arabissa arvostettiin ennen kaikkea luonnetta ja sopeutumiskyky muuttuviin olosuhteisiin (mm. kylmän ilmastoon), mutta myös kestävyyttä. Puoliverioriit alkoivat hallita astutustilastoja 1800-luvun lopulta, mutta täysiveristen käyttöä lisättiin kuitenkin taas parinkymmenen vuoden jälkeen, niin että aivan ensimmäisen maailmansodan alla v. 1913 astuneista oriista 84% oli täysiverisiä. Suunnan määräsi paljolti Preussin armeija, siittolan suurin asiakas, joka arvosti yli kaiken englannintäysiverisen ominaisuuksia.


Ensimmäisen maailmansodan aikainen Saksan armeijan eläinlääkintäviraston kuvaus itäpreussilaisesta hevosesta kertoo sen olevan "parhaan saatavilla olevan sotahevosen; se on luja, kestävä ja vähään tyytyvä, aina halukas lähtemään liikkuvan armeijan vaatimille pitkille marsseille ja osoittaa erinomaista sitkeyttä selvitä ankarissa olosuhteissa".
Vuoden 1817 jälkeistä aikaa leimasi siittolan yhä kasvava kukoistus sekä täysiverioriiden hallitseva asema jalostuksessa: vuonna 1840 käytössä oli 300 jalostusoritta, jotka polveutuivat englannintäysiverisistä ja täysiveriarabeista, kuten esim. Tigranes x (50% angloarabi), Nedjed ox, Waterman xx, Snyders xx. Siittolan johdon huolellisesti valitsemat n. 15 000 tammaa polttomerkattiin. Armeijan synnyttämän jatkuvan kysynnän seurauksena siittolaan tuotiin yhä lisää täysiverioriita. Myös idästä tuotiin lisää hevosia: vuoden 1914 jälkeen tulivat arabit Djeiran, Demir Kaja ja Amurath.


Nana Sahib x, s. 1900 (Roitelet xx - Alger xx - Coran ox)
Pariisin Auteuil'n laukkaradalta v. 1904 ostettu Nana-Sahib x oli 75% angloarabi. Ori on maineikkaan Cancaran emänisä.

Cancara, s. 1917 (Master Magpie xx - Nana Sahib x - Elwin)
Hevosia myytiin tuolloin paljon myös muualle Eurooppaan ja aina Yhdysvaltoihin ja Meksikoon saakka.
Maatalouden tehostumisen seurauksena 1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin kuitenkin vaatia vahvarakenteisempia hevosia. Tuolloinen siittolanjohtaja von Schwidow onnistui luomaan halutunlaisen hevostyypin, jossa kuitenkin näkyi edelleen täysiverijalostuksen tuoma sopusuhtaisuus ja eleganssi.
Trakehnerista teki poikkeuksellisen aivan alusta lähtien sen monipuolisuus. Jalostukseen käytetyt tammat tulivat pieniltä maatiloilta, joissa niitä käytettiin tavanomaisiin tilan töihin. Tästä syystä tammat olivat säyseitä ja suoraluonteisia. Edes lähes puhtaat täysiveriset eivät välttyneet peltotöiltä.


Pelko runsaan täysveren käytön jalostukseen mukanaan tuomasta luonteen huononemisesta osoittautui siis aiheettomaksi. Vuonna 1888 luotu kantakirja hyväksyi vain Trakehnenin kuninkaallisesta siittolasta perisin olevat hevoset, näin taattiin rodun puhtaus. Itä-Preussista oli tullut ratsuväen hevosten merkittävin jalostuspaikka, se oli samalla myös koko 1900-luvun alun Saksan huomattavin hevoskasvatusalue.





Ensimmäinen maailmansota aiheutti Itä-Preussin hevoskasvatukselle suurta vahinkoa. Vuosina 1914 - 15 siitostammoista menetettiin 50% venäläisten invaasion seurauksena, myös suuri määrä korvaamattomia jalostusasiakirjoja tuhoutui. Maahantunkeutujat polttivat Trakehnenin pääsiittolan tallit ja talousrakennukset, kaunis linnamainen päärakennus sen sijaan säästyi tuholta.

Landstallmeisterhaus, Trakehnenin siittolan päärakennus.
Rakennuksen edustalla oriin Tempelhüter patsas vuodelta 1932.
Siittolan hevoset oli jouduttu pelastamaan jo kaksi kertaa aiemminkin, Napoleonin sotaretkien aikaan vuosina 1806 ja -13. Tuona levottomana aikana Itä-Preussin lasketaan menettäneen 179 000 hevosta.
Jalostuksessa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet olivat englannintäysiveristen valtakautta: Englannista ostettiin v. 1899 syntynyt ori Perfectionist xx (Persimmon - Morion - Pero Gomez) huomattavalla 100 000 kultamarkan hinnalla. Oriin ura päättyi kuitenkin loukkaantumiseen jo kolmen vuoden kuluttua. Perfectionist jätti 131 jälkeläistä, joista jalostuskäytössä toimi 32 oritta ja 37 tammaa.


Trakehnenin pääportti
Saksa kärsi sodassa tappion v. 1918 ja sen myötä kääntyi sivu myös Itä-Preussin hevoskasvatuksessa. Versailles'n rauhansopimus rajoitti Saksan armeijan vahvuuden sataantuhanteen mieheen. Rauhansopimuksen järjestelyjen seurauksena muusta valtakunnasta eroon joutunut, ennen lähes yksinomaan armeijalle hevosia tuottaneen Itä-Preussin hevoskasvatus kärsi sopimuksen seurauksista enemmän kuin Saksan muiden alueiden kasvatus. Markkinat romahtivat. Itä-Preussin hevosjalostusyhdistys noudatti samoja periaatteita kuin ennenkin ja hyväksyi kantakirjaan vain trakehnereita, englannintäysiverisiä, arabeja ja angloarabeja, vaikka houkutus hyväksyä myös muita, maatalouden tarpeisiin paremmin soveltuvia raskaampia rotuja, kuten oldenburgeja ja normandialaisia puoliverisiä, oli suuri. Muuttuneiden olosuhteiden aiheuttama muutoksen paine sai kuitenkin pian väistyä, puhtaan rodun säilyttämiseksi harjoitettu, klassiseen tyyppiin, liikkeisiin ja kauneuteen tähtäävä valinta (täyttäverta vain kolmessa sukupolvessa) oli osoittautunut menestykselliseksi; oli siis syytä jatkaa perinteisellä linjalla.

Perfectionist xx, s. 1899 (Persimmon xx - Morion xx - Pero Gomez xx)
Tempelhüter, s. 1905 (Perfectionist xx - Jenissei - Cliffs Brow xx)

Dampfross
, s. 1916 (Dingo - Passvan - Petricola)
Pythagoras, s. 1927 (Dampfross - Tempelhüter - Red Prince II xx)








Esimerkkejä tästä onnistuneesta valinnasta olivat Perfectionistin poika, legendaarinen Tempelhüter, joka sai pronssipatsaansa siittolan päärakennuksen edustalle v. 1932 (patsas joka sittemmin toisen maailmansodan jälkeen v. 1945 siirrettiin Moskovaan ja jonka kopio pystytettiin Saksan hevosmuseon edustalle Verdeniin v. 1974). Kaksi muuta yhtä maineikasta jalostusoritta ovat Dampfross (i Dingo e Laura ei Passvan) ja sen poika Pythagoras (e Pechmarie ei Tempelhüter).
Vuonna 1916 syntynyt Dampfross (Dingo - Passvan - Petricola) astui Trakehnenissa vuosina 1923 - 1934 ja oli tuolloin Tempelhüterin ohella siittolan johtavia jalostusoriita. Kaikista itäpreussilaisista oriista sen jälkeläismäärä on ylittämätön. Vuonna 1904 (joulukuun 20.!) syntynyt Tempelhüter (Perfectionist xx - Jenissei - Cliffs Brow xx) astui ensin vuosina 1909 - 1915 Braunsbergin siittolassa, josta se siirtyi Trakehneniin v. 1916. Tempelhüter oli Trakehnenin johtava jalostusori vuoteen 1931 saakka ja astui tuona aikana 495 tammaa, jälkeläismäärän ollessa 333, josta 65 oritta ja 59 tammaa jatkoivat jalostuksessa. Dampfrossin v. 1927 syntynyt poika Pythagoras, jonka emän Pechmarien isä on Tempelhüter, toimi Trakehnenin viimeisen johtavana jalostusoriina vuosina 1934 - 1944 ja jota pidetään siittolan kaikkien aikojen parhaana oriina. Ori katosi sotatalvena 1945.

Fetysz ox, s. 1924 (Bakszysz ox - Siglavy Bagdady ox - Handzar ox)
Puolalaisessa Janow Podlaskin arabisiittolassa v. 1924 syntynyt täysiveriarabi Fetysz (Bakszysz - Siglavy Bagdady - Handzar) oli Trakehnenin viimeinen arabijalostusori. Se ehti astua siittolassa suhteellisen lyhyen ajanjakson vuosina 1937 - 1944, mutta oriin vaikutus itäpreussilaiseen jalostukseen on valtava. Se on yksi kuudestatoista sodan loppuvaiheissa jäljettömiin kadonneista parhaimmista jalostusoriista. Kaikki mainitut oriit ovat yhä tänäänkin jalostuksessa vaikuttavien sukulinjojen kantaisi.

Tempelhüterin patsas, alkuperäisen (1932) tarkka kopio.
Trakehnenin valtionsiittola tarjosi ihanteelliset olosuhteet myös urheiluhevosten valinnalle: 6000 ha:n alue luonnonesteineen tarjosi mahdollisuuden testata hevosia maastoradoilla, jotka vain parhaat hevoset selvittivät. Tämä Trakehnenin siittolalle maailmanmainetta tuonut valinta aukaisi hevoskasvatukselle uudet kaivatut markkinat. Siittolan kasvatit voittivat useaan otteeseen 1920 - ja -30-luvuilla äärimmäisen vaativan risuestelaukkakilpailun (steeple-chase) Tsekkoslovakian Pardubicessa.
Vaatimustasoltaan samanarvoisena pidetyn 6,5 km pitkän ja 33 estettä käsittävän von der Goltz -maastoradan 19 kilpailusta trakehner voitti 16. Pariisi olympialaisissa v. 1924 erottui seitsemän Itä-Preussissa syntynyttä ja myöhemmin ulkomaille myytyä hevosta: trakehner Piccolomini voitti kouluratsastuksen Grand Prix'n, ruuna Balte oli kenttäkilpailussa kultaa voittaneen Hollannin joukkueen jäsen, se kilpaili kuitenkin uudella nimellään King of Hearts. Berliinissä v. 1936 hevoset Kronos
Kronos ja Absinth
Absinth voittivat Saksalle kultaa ja hopeaa kouluratsastuksen Grand Prix'ssä, molempien isä oli Carol. Niin ikään itäpreussilainen ruuna Gimpel oli kisan kolmas.


Gimpel
Kenttäkilpailun voittaja ruuna Nurmi kasvatti entisestä itäpreussilaisen hevosjalostuksen mainetta. Kisojen järjestäjämaa Saksa oli seulonut eri maista tulleiden viisiottelijoiden käyttöön maasto-osuudelle 43 hevosta, niistä 39 oli trakehnereita. New Yorkissa v. 1935 pidettyjen Prix des Nations -estekisojen voittajajoukkueen Saksan paras hevonen oli trakehner Dedo.

Nurmi