Uusi alku
Länteen selvinneet itäpreussilaiset kasvattajat saivat huomata olevansa tammoineen lähes tyhjän päällä. Antautumisen jälkeisessä Länsi-Saksassa oli pula kaikesta. Suurin osa pakolaisista oli asettunut Schleswig-Holsteiniin, Hannoveriin ja Hesseniin, joiden hevoskanta oli siten huomattavasti ja äkisti lisääntynyt. Ruokaa oli niukasti niin ihmisille kuin eläimille. Ihmiset olivat luonnollisesti etusijalla, ja viranomaiset vaativatkin nopeita toimenpiteitä hevosten määrän selvittämiseksi. Oli selvää, että tuossa tilanteessa jokainen hevosenomistaja pyrki pelastamaan hevosensa teurastamolta. Pakolaisaaltona muualta tulleet hevoset katsottiin luonnollisesti ylimääräksi, jota karsiminen eniten uhkasi.
Itä-Preussista Länsi-Saksaan pelastuneiden hevosten määrästä oli noissa oloissa vaikeaa antaa edes summittaista arviota. Vaunujensa ja hevostensa kanssa pakomatkasta selvinneiden kasvattajien joukon arvioitiin olevan prosentuaalisesti melko pienen. Schleswig-Holsteinissa ja Hannoverissa oli kuitenkin tehty hirvensarvipolttomerkkiä kantavista hevosista havaintoja siinä määrin, että Itä-Preussin jalostusyhdistyksen johto katsoi olevansa velvollinen inventoimaan jäljellä olevat rodun edustajat. Tehtävä vaikutti toivottomalta: pakolaisina tulleilla kasvattajilla ei ollut rahaa eikä maata, he ja heidän hevosensa eivät aina olleet kovin tervetulleita uusille asuinsijoilleen.
Monet tammanomistajista olivat haluttomia astuttamaan tammojaan ensimmäisinä pakolaisvuosina. He eivät olleet menettäneet toivoaan palata kotiseudulleen ja halusivat siten säästää mahdollisesti kantavina olevat tammansa paluumatkan rasituksilta.
Hevoset, jotka olivat pelastaneet omistajansa länteen, olivat uusissakin oloissa näille elintärkeitä. Ne tekivät peltotyöt maatiloilla tai elättivät omistajansa toimimalla vetohevosina monenlaisissa tehtävissä, kunnes motorisoidut vetojuhdat hiljalleen korvasivat ne.
Parhaan jalostusmateriaalin keräämiselle alkoi olla kriittiset hetket. Niinpä perustettiin niinkin pian kuin vuosina 1946/-47 suljettu kantakirja 50 tarkoin valitulle tammalle ja neljälle oriille. Ensimmäisenä toimintapaikkana oli Hunnesrück, hannover-oriiden koulutuskeskus Einbeckissa. Päällimmäisin ajatuksina eivät olleet josko ja kuinka kauan jalostusta voitaisiin jatkaa, muuttuisiko tyyppi tms. jalostukselliset päämäärät. Ainoana tavoitteena tuolloin oli pitää olemassa oleva jalostusaines hengissä.
Itä-Preussista Länsi-Saksaan pelastuneiden hevosten määrästä oli noissa oloissa vaikeaa antaa edes summittaista arviota. Vaunujensa ja hevostensa kanssa pakomatkasta selvinneiden kasvattajien joukon arvioitiin olevan prosentuaalisesti melko pienen. Schleswig-Holsteinissa ja Hannoverissa oli kuitenkin tehty hirvensarvipolttomerkkiä kantavista hevosista havaintoja siinä määrin, että Itä-Preussin jalostusyhdistyksen johto katsoi olevansa velvollinen inventoimaan jäljellä olevat rodun edustajat. Tehtävä vaikutti toivottomalta: pakolaisina tulleilla kasvattajilla ei ollut rahaa eikä maata, he ja heidän hevosensa eivät aina olleet kovin tervetulleita uusille asuinsijoilleen.
Monet tammanomistajista olivat haluttomia astuttamaan tammojaan ensimmäisinä pakolaisvuosina. He eivät olleet menettäneet toivoaan palata kotiseudulleen ja halusivat siten säästää mahdollisesti kantavina olevat tammansa paluumatkan rasituksilta.
Hevoset, jotka olivat pelastaneet omistajansa länteen, olivat uusissakin oloissa näille elintärkeitä. Ne tekivät peltotyöt maatiloilla tai elättivät omistajansa toimimalla vetohevosina monenlaisissa tehtävissä, kunnes motorisoidut vetojuhdat hiljalleen korvasivat ne.
Parhaan jalostusmateriaalin keräämiselle alkoi olla kriittiset hetket. Niinpä perustettiin niinkin pian kuin vuosina 1946/-47 suljettu kantakirja 50 tarkoin valitulle tammalle ja neljälle oriille. Ensimmäisenä toimintapaikkana oli Hunnesrück, hannover-oriiden koulutuskeskus Einbeckissa. Päällimmäisin ajatuksina eivät olleet josko ja kuinka kauan jalostusta voitaisiin jatkaa, muuttuisiko tyyppi tms. jalostukselliset päämäärät. Ainoana tavoitteena tuolloin oli pitää olemassa oleva jalostusaines hengissä.
Kaiken mahdollistava toimiva organisaatio
"Jalostusta ei voida toteuttaa ilman toimivaa organisaatiota" - periaate mielessä lähdettiin liikkeelle. Oli täysin onnenkauppaa, että Itä-Preussin jalostusyhdistyksen johtohenkilöt löysivät taas toisensa sodan jälkeen. Ensimmäiseen yhdistyksen kokoukseen lokakuussa 1947 osallistui 120 jäsentä. Kokous oli historiallisesti merkittävä: tuolloin vanha Itä-Preussin jalostusyhdistys lakkasi olemasta ja uusi, trakehner-peräisen itäpreussilaisen lämminverihevosen ystävien ja kasvattajien yhdistys (Verband der Züchter und Freunde des Ostpreussischen Warmblutpferdes Trakehner Abstammung) - Trakehner Verband - syntyi.
Uuden jalostusorganisaation alkutaival oli vaikea, sen varat olivat olemattomat, koska maksavia jäseniä oli vain kourallinen. Varsinainen ongelma ja toiminnan käynnistämistä hidastava tekijä oli juurettomuus. Itäpreussilaiset eivät olleet löytäneet paikkaansa Länsi-Saksassa. Yhdistys törmäsi ongelmiin, joita vastaavanlaiset organisaatiot eivät muutoin toiminnassaan kohtaa. Trakehner Verbandilta puuttuivat kaikki välttämättömät toimintamuodot, kuten näyttelyt, koulutus- ja myyntitilaisuudet jne., jotka yleensä ovat alueiden jalostusyhdistyksille maksuttomia tai kustannuksiltaan merkityksettömiä. Normaalisti jalostusyhdistyksellä on kiinteät suhteet alueensa hallintoon, viljelijöihin, ratsastuskouluihin ja, ennen muuta, pitkäaikaiset siteet alueen kasvattajiin. Kaikki tämä puuttui Trakehner Verbandilta. Se oli vieras kaikkialla, vuokralainen, jonka oli maksettava kaikesta. Valtiovalta kehotti yhdistystä kääntymään osavaltioiden puoleen, ne taas katsoivat trakehner-jalostuksen tukemisen olevan valtion asia.
Lopulta 1950-luvun alussa yleinen mielipide oli kallistunut sille kannalle, ett trakehner-jalostuksen hengissä pitämisen on oltava liittotasavallan ja sen osavaltioiden yhteishanke.
Jalostustoiminnan käynnistämiseksi Ala-Saksin osavaltio päätti sijoittaa v. 1946 Hunnesrückin siittolaan neljä trakehner-oritta lähialueilta valittuja tammoja varten. Paikasta muodostui myöhemmin hyvin tärkeä trakehner-jalostuksen kannalta. Se tuotti menestyksellisesti jalostukseen kaivattuja uusia oriita: 70- luvun alkuun mennessä siittolassa oli astunut jo yli 80 oritta, suurin osa niistä oli kasvanut siellä.
Vaikka länteen pelastuneita oriita olikin riittävä määrä jalostuksen käynnistämiseksi, ei uusien tuottamisessa ollut varaa tuhlata aikaa. Sama koski myös tammoja. Alkuperäisestä 50 tamman joukosta Trakehner Verband omisti 15, suurin osa niistä oli peräisin Trakehnenin pääsiittolasta tai sieltä tulleiden jälkeläisiä, loput joukosta kuului yksityisille itäpreussilaisille kasvattajille, joilla ei ollut mahdollisuutta itse pitää tammojaan. Siittolan tilat olivat kuitenkin rajalliset: vuosittain syntyneistä varsoista jätettiin 12 - 14 kasvamaan, loput oli sijoitettava muualle. Toimintansa ylläpitämiseksi trakehner-siittola sai tukea liittotasavallan keskushallinnolta sekä Hannoverin osavaltiolta. Siitostammojen omistussuhteet muuttuivat vähitellen ajan myötä niin, että ne olivat lopulta kaikki Trakehner Verbandin omaisuutta. Jalostusoriit tulivat alussa Cellen valtionsiittolasta, ne olivat sinne sijoitettuja trakehner-oriita, mm. Hansakapitän, Stern xx ja Pregel. Trakehner-jalostus päättyi Hunnesrückissä v. 1982 taloudellisten vaikeuksien vuoksi osavaltion lopetettua siittolan toiminnalle myönnetyn vuosittaisen tukensa.
Schleswig-Holsteinin osavaltio päätti tukea Itä-Preussista tulleita pakolaisia sijoittamalla v. 1946 kymmenkunta trakehner-oritta siittoloihinsa itäpreussilaisia tammoja varten. Oriita ei kuitenkaan vielä tuolloin hyväksytty holstein-tammoille. Kevyet itäpreussilaiset ratsut eivät olleet Holsteinissa suosiossa siihen aikaan. Silloin haluttiin raskaampia vaunuhevostyyppejä ja ratsastettavuus oli toisarvoinen ominaisuus.
Verband hankki jo v. 1946 pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla maatilat Schmoelista ja Rantzausta siitostammoja ja varsoja varten. Tammat maksoivat ylläpitonsa tekemällä tilan maatöitä, osan varsoista vähävarainen jalostusyhdistys joutui sopimuksella luovuttamaan tilojen omistajille kulujen korvaamiseksi. Verband sijoitti kummallekin maatilalle n. 20 tammaa ja 1 - 2 oritta.
Uuden jalostusorganisaation alkutaival oli vaikea, sen varat olivat olemattomat, koska maksavia jäseniä oli vain kourallinen. Varsinainen ongelma ja toiminnan käynnistämistä hidastava tekijä oli juurettomuus. Itäpreussilaiset eivät olleet löytäneet paikkaansa Länsi-Saksassa. Yhdistys törmäsi ongelmiin, joita vastaavanlaiset organisaatiot eivät muutoin toiminnassaan kohtaa. Trakehner Verbandilta puuttuivat kaikki välttämättömät toimintamuodot, kuten näyttelyt, koulutus- ja myyntitilaisuudet jne., jotka yleensä ovat alueiden jalostusyhdistyksille maksuttomia tai kustannuksiltaan merkityksettömiä. Normaalisti jalostusyhdistyksellä on kiinteät suhteet alueensa hallintoon, viljelijöihin, ratsastuskouluihin ja, ennen muuta, pitkäaikaiset siteet alueen kasvattajiin. Kaikki tämä puuttui Trakehner Verbandilta. Se oli vieras kaikkialla, vuokralainen, jonka oli maksettava kaikesta. Valtiovalta kehotti yhdistystä kääntymään osavaltioiden puoleen, ne taas katsoivat trakehner-jalostuksen tukemisen olevan valtion asia.
Lopulta 1950-luvun alussa yleinen mielipide oli kallistunut sille kannalle, ett trakehner-jalostuksen hengissä pitämisen on oltava liittotasavallan ja sen osavaltioiden yhteishanke.
Jalostustoiminnan käynnistämiseksi Ala-Saksin osavaltio päätti sijoittaa v. 1946 Hunnesrückin siittolaan neljä trakehner-oritta lähialueilta valittuja tammoja varten. Paikasta muodostui myöhemmin hyvin tärkeä trakehner-jalostuksen kannalta. Se tuotti menestyksellisesti jalostukseen kaivattuja uusia oriita: 70- luvun alkuun mennessä siittolassa oli astunut jo yli 80 oritta, suurin osa niistä oli kasvanut siellä.
Vaikka länteen pelastuneita oriita olikin riittävä määrä jalostuksen käynnistämiseksi, ei uusien tuottamisessa ollut varaa tuhlata aikaa. Sama koski myös tammoja. Alkuperäisestä 50 tamman joukosta Trakehner Verband omisti 15, suurin osa niistä oli peräisin Trakehnenin pääsiittolasta tai sieltä tulleiden jälkeläisiä, loput joukosta kuului yksityisille itäpreussilaisille kasvattajille, joilla ei ollut mahdollisuutta itse pitää tammojaan. Siittolan tilat olivat kuitenkin rajalliset: vuosittain syntyneistä varsoista jätettiin 12 - 14 kasvamaan, loput oli sijoitettava muualle. Toimintansa ylläpitämiseksi trakehner-siittola sai tukea liittotasavallan keskushallinnolta sekä Hannoverin osavaltiolta. Siitostammojen omistussuhteet muuttuivat vähitellen ajan myötä niin, että ne olivat lopulta kaikki Trakehner Verbandin omaisuutta. Jalostusoriit tulivat alussa Cellen valtionsiittolasta, ne olivat sinne sijoitettuja trakehner-oriita, mm. Hansakapitän, Stern xx ja Pregel. Trakehner-jalostus päättyi Hunnesrückissä v. 1982 taloudellisten vaikeuksien vuoksi osavaltion lopetettua siittolan toiminnalle myönnetyn vuosittaisen tukensa.
Schleswig-Holsteinin osavaltio päätti tukea Itä-Preussista tulleita pakolaisia sijoittamalla v. 1946 kymmenkunta trakehner-oritta siittoloihinsa itäpreussilaisia tammoja varten. Oriita ei kuitenkaan vielä tuolloin hyväksytty holstein-tammoille. Kevyet itäpreussilaiset ratsut eivät olleet Holsteinissa suosiossa siihen aikaan. Silloin haluttiin raskaampia vaunuhevostyyppejä ja ratsastettavuus oli toisarvoinen ominaisuus.
Verband hankki jo v. 1946 pitkäaikaisilla vuokrasopimuksilla maatilat Schmoelista ja Rantzausta siitostammoja ja varsoja varten. Tammat maksoivat ylläpitonsa tekemällä tilan maatöitä, osan varsoista vähävarainen jalostusyhdistys joutui sopimuksella luovuttamaan tilojen omistajille kulujen korvaamiseksi. Verband sijoitti kummallekin maatilalle n. 20 tammaa ja 1 - 2 oritta.
Kuuluisten isien jälkeläisiä
Rantzaussa astuneista oriista maineikkain oli Totilas (Pythagoras - Pilger - Löwenjäger), s. 1938. Ori astui Rantzaussa viiden vuoden ajan heti vuodesta 1947 alkaen.
Toinen siittolassa vaikuttanut ori oli Magnet (Pregel - Hansakapitän - Altan), joka myöhemmin myytiin Yhdysvaltoihin. Rantzausta kehittyi ajan myötä johtava trakehner-siittola, ja Verband vuokrasikin 50-luvun puolivälissä koko tilan omaan käyttöönsä. Totilas
Toinen siittolassa vaikuttanut ori oli Magnet (Pregel - Hansakapitän - Altan), joka myöhemmin myytiin Yhdysvaltoihin. Rantzausta kehittyi ajan myötä johtava trakehner-siittola, ja Verband vuokrasikin 50-luvun puolivälissä koko tilan omaan käyttöönsä. Totilas
Kasvaneen hevosmäärän vuoksi yhdistys joutui vuokraamaan lisää laidunmaata niin, ett 70-luvun puolivälissä sitä oli käytettävissä jo 250 ha. Hevosten pääluku oli 1970 - 80 -lukujen vaihteessa n. 120, käsittäen kolme siitosoritta, noin 30 tammaa, loput eri-ikäisiä varsoja. Suurin osa Rantzaun tammoista oli peräisin Trakehnenin siittolasta, maineikkaimpia niistä Kokette (i. Cancara) ja Donna (i Cancara). Kokette, Donna ja Cancara
Rantzaussa syntyneistä kantatammoista nimekkäimpänä pidetään v. 1952 syntynyttä Schwalbea (Totilas - Erhabener - Bachus), joka jätti 20 vuotta kestäneen jalostusuransa aikana 19 varsaa.
Hannoverissa itäpreussilaiset oriit otettiin vastaan paremmin kuin muualla lännessä, sillä Itä-Preussista tulleita oriita oli käytetty alueella jalostuksessa jo 1800-luvun loppupuoliskolta lähtien ja niillä oli hyvä maine seudun kasvattajien keskuudessa. Nykyisten arvioiden mukaan peräti kuudellatoista kahdestakymmenestä hannover-oriista on itäpreussilaista verta suonissaan.
Cellessä oli tuolloin 84 Georgenburgin valtionsiittolasta Itä-Preussista tullutta oritta, ja vuoden 1944 syyskuussa oli Trakehnenista tuotu Hunnesrückiin 60 edellisen vuonna syntynyttä orivarsaa, joukossa mm. Abglanz (Termit - Poseidon - Pirol), Lateran (Helikon - Fetysz ox - Cancara) ja Cyklon (Helikon - Landgraf - Hochwald). Lisäksi siellä astui jo vanhempi, v. 1934 syntynyt estesuunnan kantaori Semper Idem. Tämä oriaines oli nyt siis käytettävissä jalostustoiminnan uudelleenkäynnistämiseksi lännessä. Joukko tosin pieneni melko pian, sillä Cellessä itäpreussilaiset hevoset katsottiin kuitenkin tilanpuutteen ja rehun vähyyden vuoksi rasitteeksi, ylimääräksi josta oli päästävä eroon. Niitä siirrettiinkin pian muualle, Traventhaliin, Warendorfiin, Dillenburgiin, Wickrathiin.
Wickrathiin viedyt trakehner-oriit paikallinen arvostelulautakunta julisti pian saapumisen jälkeen kelvottomiksi jalostukseen ja oriit ruunattiin. Arvokkaiden oriiden joukossa oli mm. legendaarisen Pythagoraksen poika Suleimann.
Cellessä brittiläiset sotilasviranomaiset valitsivat joukon mustia oriita, jotka vietiin Lontooseen Kuninkaallisen vartiokaartin talleille. Puolalaiset veivät v. 1943 syntyneitä orivarsoja omaan jalostukseensa. Painavin syy itäpreussilaisten hevosten torjuntaan oli kuitenkin se, että paikalliset jalostusyhdistykset katsoivat siin tilanteessa ensisijaiseksi tehtäväkseen työhevosten tuottamisen, ratsuille ei ollut heti sodan jälkeen kysyntää.
Kaikesta huolimatta riittävä määrä trakehner-oriita jäi jäljelle jalostusta varten.
Näitä olivat mm. jo edellä mainitut Abglanz, joka vaikutti Cellessä pitkään, vuosina 1946 - 1963, ja jonka poika Absatz jätti hannover-jalostukseen 40 hyväksyttyä poikaa ja yli 80 valioluokan tammaa (Staats Prämienstute), Rantzaun ja Schmoelin siittoloissa astunut Totilas, maineikkaan Dampfrossin (i. Dingo) poika Semper Idem, joka astui Cellessä ja myöhemmin Schmoelissa, sekä Lateran.
Abglanz ja Lateran
Cellessä oli tuolloin 84 Georgenburgin valtionsiittolasta Itä-Preussista tullutta oritta, ja vuoden 1944 syyskuussa oli Trakehnenista tuotu Hunnesrückiin 60 edellisen vuonna syntynyttä orivarsaa, joukossa mm. Abglanz (Termit - Poseidon - Pirol), Lateran (Helikon - Fetysz ox - Cancara) ja Cyklon (Helikon - Landgraf - Hochwald). Lisäksi siellä astui jo vanhempi, v. 1934 syntynyt estesuunnan kantaori Semper Idem. Tämä oriaines oli nyt siis käytettävissä jalostustoiminnan uudelleenkäynnistämiseksi lännessä. Joukko tosin pieneni melko pian, sillä Cellessä itäpreussilaiset hevoset katsottiin kuitenkin tilanpuutteen ja rehun vähyyden vuoksi rasitteeksi, ylimääräksi josta oli päästävä eroon. Niitä siirrettiinkin pian muualle, Traventhaliin, Warendorfiin, Dillenburgiin, Wickrathiin.
Wickrathiin viedyt trakehner-oriit paikallinen arvostelulautakunta julisti pian saapumisen jälkeen kelvottomiksi jalostukseen ja oriit ruunattiin. Arvokkaiden oriiden joukossa oli mm. legendaarisen Pythagoraksen poika Suleimann.
Cellessä brittiläiset sotilasviranomaiset valitsivat joukon mustia oriita, jotka vietiin Lontooseen Kuninkaallisen vartiokaartin talleille. Puolalaiset veivät v. 1943 syntyneitä orivarsoja omaan jalostukseensa. Painavin syy itäpreussilaisten hevosten torjuntaan oli kuitenkin se, että paikalliset jalostusyhdistykset katsoivat siin tilanteessa ensisijaiseksi tehtäväkseen työhevosten tuottamisen, ratsuille ei ollut heti sodan jälkeen kysyntää.
Kaikesta huolimatta riittävä määrä trakehner-oriita jäi jäljelle jalostusta varten.
Näitä olivat mm. jo edellä mainitut Abglanz, joka vaikutti Cellessä pitkään, vuosina 1946 - 1963, ja jonka poika Absatz jätti hannover-jalostukseen 40 hyväksyttyä poikaa ja yli 80 valioluokan tammaa (Staats Prämienstute), Rantzaun ja Schmoelin siittoloissa astunut Totilas, maineikkaan Dampfrossin (i. Dingo) poika Semper Idem, joka astui Cellessä ja myöhemmin Schmoelissa, sekä Lateran.
Abglanz ja Lateran
Kaikki nimiä, jotka vielä tänäänkin löytyvät hannovereiden suvuista. Mainittakoon vielä, että Semper Idemin ensimmäisen, määrältään pieneksi jääneen ikäluokan seitsemästä orivarsasta kuusi hyväksyttiin aikanaan jalostukseen!
Jo Georgenburgissa jalostuksessa ollut Apfelkern (i. Hyperion) astui Traventhalissa ja Zweibrckenissä.
Arvostettu trakehner-veri
Hannover on ehkäpä Euroopan tunnetuin kasvatusalue, jonka hevosten laatuun ja maineen syntymiseen itäpreussilaiset hevoset - mukaan luettuna Trakehnenista peräisin olevat - ovat osaltaan vaikuttaneet. Hannover-kasvattajat ovatkin aina ymmärtäneet trakehnereiden geeniperimän arvon raskaamman rodun jalostuksessa. Raskaampi rotu tarvitsee aika ajoin annoksen täyttäverta geeneihinsä, jotta vältyttäisiin tuottamasta liian raskaita, helposti jalkaongelmista kärsiviä hevosia. Tiedetään kuitenkin, että täysiveristä käytettäessä paras tulos ei näy vielä ensimmäisessä vaan vasta sitä seuraavissa polvissa (poikkeuksiakin toki on, esim. maineikkaan Consulin isä on englannintäysiverinen Swazi), ja koska trakehnerissa on virrannut jo sukupolvien ajan sekä englantilaista että arabialaista täyttä verta saadaan sitä jalostuksessa käyttämällä nopeammin rotua parantavia tuloksia (tutustu tunnettujen saksalaisten kasvattajien näkemyksiin aiheesta artikkelissaTrakehnerin käyttö jalostuksessa).
Tällä hetkellä hannover-kasvattajien keskuudessa kysyttyjä trakehner-oriita ovat ennen muuta Caprimond ja sen poika Hohenstein (Caprimondin is Karon vaikutti aikanaan myös oldenburg-jalostuksessa), Buddenbrock ja sen poika, myös oldenburgeille paljon käytetty King Arthur (kuvassa), jolla on jo useita hyväksyttyjä poikia. Buddenbrockin toinen poika Connery on mys hyväksytty hannovereille. Vielä voisi tässä yhteydessä mainita oriit Hofrat, Latimer ja Distelzar. Hofrat on hannovereiden vuoden 2005 voittajaoriin Hotlinen isä. Tämä v. 2003 syntynyt ori vaihtoi omistajaa 800 000 eurolla, ostajina olivat tanskalainen Blue Horse-talli ja Paul Schockemöhle. Schockemöhlen nimi tässä yhteydess kertoo trakehnereiden uudelleen kasvuun lähteneestä arvonnoususta hannover-kasvattajien keskuudessa Saksassa. Monetkaan kasvattajat, joukossa Paul Schockemöhle, eivät ole aina suhtautuneet suopeasti trakehnereihin. Taustalla on 70-luvulla alkanut ja aina 80-luvulle asti jatkunut suuntaus trakehner-kasvatuksessa, jota voisi parhaiten luonnehtia harha-askeleeksi. Tuolloin jalostuksessa alettiin painottaa ulkonäköä suorituskyvyn, ts. ratsastettavuuden ja hyppykyvyn, kustannuksella, ja seurauksena oli rodun maineen pilaantuminen. Trakehnereita alettiin pitää vaikeina ratsastettavina, joiden suorituskyvyssä oli myös toivomisen varaa. Tämä näkyi sekä koulu- että estepuolella, edes Abdullahin kaltainen lahjakkuus ei vielä palauttanut uskottavuutta. Varsinkin 1980-luku oli rodulle synkkää aikaa, yleisesti oltiin sitä mieltä, että trakehnerilta puuttuu hyppykyky. Muut rodut alkoivat hallita kilpa-areenoita.
Alla vasemmalta: Caprimond, Hohenstein, Karon, Buddenbrock, Hofrat, Latimer ja Distelzar
Alla vasemmalta: Caprimond, Hohenstein, Karon, Buddenbrock, Hofrat, Latimer ja Distelzar
Tuon aikakauden harvoja valopilkkuja ja lupaus paremmasta oli Habicht (isä Burnus x), jonka poika Windfall
, oli Ingrid Klimken menestynyt kenttähevonen. Windfall oli Sydneyn vuoden 2000 olympiakisojen Saksan joukkueen varahevosena. Ori myytiin sittemmin Amerikkaan, jossa se voitti Amerikan mantereen mestaruuden (Pan American Championships) ja oli pronssimitalin voittaneen USA:n joukkueen jäsen Ateenassa v. 2004.
Virhesuunta jalostuksessa oli huomattu ja trakehnereiden hetkellisesti menetetty maine suoritushevosina alkoi palautua 1990-luvulle tultaessa. Ansionsa kehitykseen on varmasti myös samoihin aikoihin tapahtunut rajojen avautuminen itään, josta jalostukseen saatiin lahjakkaita estepuolen trakehnereita vanhoista Trakehnenin suvuista. Trakehner-tamma White Girl (i Bajar x) oli vuoden 1993 kenttäratsastuksen Euroopan mestaruuskisoissa Saksan joukkueen paras hevonen ja oli mukana myös seuraavana vuonna - 1994 - Haagissa (World Equestrian Games) saman joukkueen voittaessa pronssimitalin. White Girl siirtyi eläkehevoseksi vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen jälkeen.
Trakehnereiden osuus kansainvälisen tason kenttähevosten joukossa on poikkeuksellisen suuri, ottaen huomioon että vuosittain syntyy vain 1000 - 1200 trakehner-varsaa. Paras näyttämö Saksassa tuoda esiin kaikkien rotujen nuoria kykyjä on Bundeschampionate, jossa trakehnerit ovat viime vuosina menestyneet erittäin hyvin ja saaneet sitä kautta muiden rotujen kannattajien ja kasvattajien huomion ja lisänneet rodun arvostusta. Esim. oriin Van Deyk
kaksi poikaa, Kaiserkult ja Kaiserdom, täysveljet eliittitammasta Kimora, voittivat peräkkäisin vuosina Bundeschampionaatissa 6-vuotiaiden kouluhevosten luokan. Yksi 90-luvun trakehner-tähti on Peron, joka - Amerikkaan myynnin jälkeen - menestyi kansainvälisillä areenoilla Michelle Gibsonin ratsastamana.
, oli Ingrid Klimken menestynyt kenttähevonen. Windfall oli Sydneyn vuoden 2000 olympiakisojen Saksan joukkueen varahevosena. Ori myytiin sittemmin Amerikkaan, jossa se voitti Amerikan mantereen mestaruuden (Pan American Championships) ja oli pronssimitalin voittaneen USA:n joukkueen jäsen Ateenassa v. 2004.
Virhesuunta jalostuksessa oli huomattu ja trakehnereiden hetkellisesti menetetty maine suoritushevosina alkoi palautua 1990-luvulle tultaessa. Ansionsa kehitykseen on varmasti myös samoihin aikoihin tapahtunut rajojen avautuminen itään, josta jalostukseen saatiin lahjakkaita estepuolen trakehnereita vanhoista Trakehnenin suvuista. Trakehner-tamma White Girl (i Bajar x) oli vuoden 1993 kenttäratsastuksen Euroopan mestaruuskisoissa Saksan joukkueen paras hevonen ja oli mukana myös seuraavana vuonna - 1994 - Haagissa (World Equestrian Games) saman joukkueen voittaessa pronssimitalin. White Girl siirtyi eläkehevoseksi vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen jälkeen.
Trakehnereiden osuus kansainvälisen tason kenttähevosten joukossa on poikkeuksellisen suuri, ottaen huomioon että vuosittain syntyy vain 1000 - 1200 trakehner-varsaa. Paras näyttämö Saksassa tuoda esiin kaikkien rotujen nuoria kykyjä on Bundeschampionate, jossa trakehnerit ovat viime vuosina menestyneet erittäin hyvin ja saaneet sitä kautta muiden rotujen kannattajien ja kasvattajien huomion ja lisänneet rodun arvostusta. Esim. oriin Van Deyk
kaksi poikaa, Kaiserkult ja Kaiserdom, täysveljet eliittitammasta Kimora, voittivat peräkkäisin vuosina Bundeschampionaatissa 6-vuotiaiden kouluhevosten luokan. Yksi 90-luvun trakehner-tähti on Peron, joka - Amerikkaan myynnin jälkeen - menestyi kansainvälisillä areenoilla Michelle Gibsonin ratsastamana.
vasemmalta: Windfall, Van Deyk, Kaiserkult, Kaiserdom ja Peron
Toinen alue, jossa itäpreussinhevoset otettiin sodan jälkeen hyvin vastaan oli tuolloin erityisesti hienoista kylmäverisistään tunnettu Reinin maakunta. Paikalliset kasvattajat innostuivat trakehnereista niin, että matkustivat Schleswig-Holsteiniin asti ostamaan itäpreussilaisia tammoja ja siirtyivät kylmäverikasvatuksesta ratsuihin. Alueen lämminverikasvatus pohjautuukin nykyisin lähes yksinomaan trakehnereihin, jossain määrin myös hannovereihin. Reininhevosen polttomerkiksi valittiinkin - Trakehner Verbandin luvalla ja suosituksella - hirvensarvikruunu.
Trakehner Verband hankki omistukseensa v. 1960 Zweibrückenin lähellä sijaitsevan Birkhausenin siittolan, josta on tullut yksi Verbandin johtavista siittoloista. Alun perin Birkhausenissa sallittiin vain punaruunikoita hevosia, mikä kuitenkin ajan mittaan osoittautui hankalaksi toteuttaa, niinpä lopulta myös kimoille tammoille sallittiin pääsy siittolaan, näiden joukossa mm. maineikkaan kouluoriinFabianin (Donauwind - Maharadscha - Suomar) em Fawiza (Maharadscha - Suomar - Canino).
vas. Fabian, Maharadscha, Fawiza ja Donauwind
Trakehner Verband hankki omistukseensa v. 1960 Zweibrückenin lähellä sijaitsevan Birkhausenin siittolan, josta on tullut yksi Verbandin johtavista siittoloista. Alun perin Birkhausenissa sallittiin vain punaruunikoita hevosia, mikä kuitenkin ajan mittaan osoittautui hankalaksi toteuttaa, niinpä lopulta myös kimoille tammoille sallittiin pääsy siittolaan, näiden joukossa mm. maineikkaan kouluoriinFabianin (Donauwind - Maharadscha - Suomar) em Fawiza (Maharadscha - Suomar - Canino).
vas. Fabian, Maharadscha, Fawiza ja Donauwind
Myös Baden-Württenbergia voi pitää vahvana trakehner-alueena vielä tänäänkin. Siellä trakehner-kasvatus lähti käyntiin maineikkaasta yli 400-vuotiaasta Marbachin valtionsiittolasta, jossa parhaina aikoina 1970-luvun puolivälissä astui lähes 50 trakehner-oritta. Nykyisin määrä on huomattavasti pienempi, mutta siihen vaikuttaa osaltaan se seikka että oriita on siirtynyt yksityisille oriasemille. Marbachissa astuneista oriista nimekkäimpiä ovat mm. Pregel, Kastor ja Lothar.
Pregel
Pregel astui siittolassa vuodesta 1975 kuolemaansa vuoteen 1980 asti. Sitä pidetään yleisesti merkittvimpänä Württenbergissä koskaan vaikuttaneena jalostusoriina. Myös monet muut osavaltiot antoivat heti 1940-luvun lopulla itäpreussilaisille mahdollisuuden jalostuksen käynnistämiseen, tosin keskushallinnon lievällä painostuksella. Olosuhteiden ja yleisen trakehner-jalostukselle myötämielisen ilmapiirin parantuminen ei kuitenkaan voinut korvata kaikkein tärkeintä: koko alueen väestön on tunnettava asia omakseen, heillä on oltava tunnesiteet hevosrotuun, joka on aina ollut osa heidän elämäänsä, joka on kasvanut heidän ympärillään ja jonka he tuntevat omakseen jo sukupolvien ajan. Tällaista sidettä ihmisen ja hevosen välille ei luoda hetkessä, ja on ymmärrettävä, että sen puute tuntuisi Trakehner Verbandin toiminnassa vielä pitkään.
Pregel
Pregel astui siittolassa vuodesta 1975 kuolemaansa vuoteen 1980 asti. Sitä pidetään yleisesti merkittvimpänä Württenbergissä koskaan vaikuttaneena jalostusoriina. Myös monet muut osavaltiot antoivat heti 1940-luvun lopulla itäpreussilaisille mahdollisuuden jalostuksen käynnistämiseen, tosin keskushallinnon lievällä painostuksella. Olosuhteiden ja yleisen trakehner-jalostukselle myötämielisen ilmapiirin parantuminen ei kuitenkaan voinut korvata kaikkein tärkeintä: koko alueen väestön on tunnettava asia omakseen, heillä on oltava tunnesiteet hevosrotuun, joka on aina ollut osa heidän elämäänsä, joka on kasvanut heidän ympärillään ja jonka he tuntevat omakseen jo sukupolvien ajan. Tällaista sidettä ihmisen ja hevosen välille ei luoda hetkessä, ja on ymmärrettävä, että sen puute tuntuisi Trakehner Verbandin toiminnassa vielä pitkään.
Tavoitteena paras mahdollinen tyyppi
Ohjesäännöissään (vuodelta 1979) Trakehner Verband ilmoittaa tehtävänsä olevan trakehner-peräisen lämminverihevosen jalostuksen ylläpitäminen ja kehittäminen.
Asettamansa tehtävän suorittamiseksi yhdistys ylläpitää kantakirjaa; merkitsee trakehner-peräisiä varsoja, tammoja sekä hyväksyttyjä oriita trakehner-polttomerkillä; levittää tietoa trakehnereista ja edesauttaa siten rodun yleistä tunnettuutta. Jalostuspäämääristä sanotaan yleisesti pyrkimyksenä olevan tuottaa paras mahdollinen ratsuhevostyyppi! Ei siis mitenkään turhan vaatimaton tavoite. Tavoite lienee kuitenkin sama kaikilla muillakin vastaavilla yhdistyksillä. Vuonna 1968 perustettiin Trakehner Gesellschaft, joka vastaisuudessa huolehti kaikista Trakehner Verbandin liiketoimista, kuten myynneistä ja Verbandin siittoloiden (Hunnesrück ja Birkhausen) toiminnasta. Jalostusyhdistys keskittyi pelkästään omimpaan toimialaansa.
Nuoret trakehner-oriit osallistuvat Klosterhof Medingenissä, Westercellessä, tai Adelheidsdorfissa vuosittain järjestettäviin 100 päivän suorituskyvyn testeihin yhdessä muunrotuisten oriiden kanssa. Testien läpäiseminen antaa oriille astumisluvan. Tilastojen mukaan trakehnerit selvittävät testit pääsääntöisesti hyvin tai erittäin hyvin.
Trakehner-kantakirja on suljettu kantakirja. Sinne hyväksytään vain oriit ja tammat, joiden vanhemmat löytyvät kantakirjasta neljässä polvessa. Poikkeuksena ovat englantilaiset ja arabialaiset täysiveriset. Kantakirjaan merkitsemisestä päättää Verbandin lautakunta, jolle tulee lähettää riittävät dokumentit hevosen polveutumisesta. Tammoille on olemassa pääkantakirja (Hauptstammbuch) ja sivukantakirja (Stammbuch), joihin hevoset merkitään tietyin kriteerein.
Trakehner-kasvattajat onnistuivat menestyksellisesti kaikista vaikeuksista huolimatta käynnistämään jalostustoiminnan uudelleen, vieraalla maaperällä ja lähes tyhjästä. Kasvatus lähti käyntiin itäpreussilaisten omin voimin, ja ilahduttavaa on, kuinka ihmiset lännessä tulivat vähitellen mukaan toimintaan edesauttaen siten osaltaan itäpreussilaisen hevoskasvatuksen uutta tulemista.
Keith
Viimeinen elossa ollut vanhassa Trakehnenissa syntynyt hevonen - v. 1942 syntynyt jalostusori Keith, jonka isä oli Pythagoras, emä Kätzerin ja emänisä Ararad - kuoli vuoden 1976 lopulla kotitallillaan Ala-Saksissa.
Asettamansa tehtävän suorittamiseksi yhdistys ylläpitää kantakirjaa; merkitsee trakehner-peräisiä varsoja, tammoja sekä hyväksyttyjä oriita trakehner-polttomerkillä; levittää tietoa trakehnereista ja edesauttaa siten rodun yleistä tunnettuutta. Jalostuspäämääristä sanotaan yleisesti pyrkimyksenä olevan tuottaa paras mahdollinen ratsuhevostyyppi! Ei siis mitenkään turhan vaatimaton tavoite. Tavoite lienee kuitenkin sama kaikilla muillakin vastaavilla yhdistyksillä. Vuonna 1968 perustettiin Trakehner Gesellschaft, joka vastaisuudessa huolehti kaikista Trakehner Verbandin liiketoimista, kuten myynneistä ja Verbandin siittoloiden (Hunnesrück ja Birkhausen) toiminnasta. Jalostusyhdistys keskittyi pelkästään omimpaan toimialaansa.
Nuoret trakehner-oriit osallistuvat Klosterhof Medingenissä, Westercellessä, tai Adelheidsdorfissa vuosittain järjestettäviin 100 päivän suorituskyvyn testeihin yhdessä muunrotuisten oriiden kanssa. Testien läpäiseminen antaa oriille astumisluvan. Tilastojen mukaan trakehnerit selvittävät testit pääsääntöisesti hyvin tai erittäin hyvin.
Trakehner-kantakirja on suljettu kantakirja. Sinne hyväksytään vain oriit ja tammat, joiden vanhemmat löytyvät kantakirjasta neljässä polvessa. Poikkeuksena ovat englantilaiset ja arabialaiset täysiveriset. Kantakirjaan merkitsemisestä päättää Verbandin lautakunta, jolle tulee lähettää riittävät dokumentit hevosen polveutumisesta. Tammoille on olemassa pääkantakirja (Hauptstammbuch) ja sivukantakirja (Stammbuch), joihin hevoset merkitään tietyin kriteerein.
Trakehner-kasvattajat onnistuivat menestyksellisesti kaikista vaikeuksista huolimatta käynnistämään jalostustoiminnan uudelleen, vieraalla maaperällä ja lähes tyhjästä. Kasvatus lähti käyntiin itäpreussilaisten omin voimin, ja ilahduttavaa on, kuinka ihmiset lännessä tulivat vähitellen mukaan toimintaan edesauttaen siten osaltaan itäpreussilaisen hevoskasvatuksen uutta tulemista.
Keith
Viimeinen elossa ollut vanhassa Trakehnenissa syntynyt hevonen - v. 1942 syntynyt jalostusori Keith, jonka isä oli Pythagoras, emä Kätzerin ja emänisä Ararad - kuoli vuoden 1976 lopulla kotitallillaan Ala-Saksissa.